Putoavan veden maa

Kohti uusia seikkailuja

2010-04-07T21:17:00.001+12:00

(7.4.2010)

Huomenna alkaa matka Suomeen, perillä ollaan parin päivän päästä. Viimeiset päivät Aucklandissa ovat kuluneet aikaa tappaessa, ja nyt tuntuu jo ihan mukavalta lähteä kohti uusia seikkailuja. Uudessa-Seelannissa tuli nähtyä ja koettua se mitä varten tänne lähdin – ja samaan aikaan muutama koski jäi vielä laskematta seuraavaa(?) reissua varten.

Kiitokset kaikille blogia lukeneille ja kommentoineille! Blogin tulevaisuus on vielä hieman avoin. Päivitykset tulevat varmasti harvenemaan, mutta Putoavan veden maa(ilma) on Uutta-Seelantia laajempi käsite, joten kenties tällä palstalla voi vastaisuudessakin käydä lukemassa tarinoita painovoiman, vapaana virtaavan veden ja seikkailunhalun yhdistelmästä. Voisiko sen vielä monimutkaisemmin sanoa?!

Muutakin kuin melontaa

2010-04-07T20:06:00.013+12:00

(7.4.2010)

Melontamatkailu on muutakin kuin melontaa. Oikeastaan suurin osa ajasta kuluu muualla kuin joella. Eniten aikaa kuluu autossa, toiseksi eniten leiri-tavaroidenkuivattelu-kärvistelyssä, kolmanneksi eniten feispuukissa, nukkuakin täytyy, ja melonta on listalla varsin kaukana kärjestä. Tulee nähtyä kaikenlaisia paikkoja ja luonnonihmeitä, sekä tavattua kaikenmoisia ihmisiä. Tässä artikkelissa on tarkoitus vilauttaa parhaita(?) paloja niistä ainesosista, jotka ovat kuuluneet nyt päättymässä olevan melontareissun reseptiin!

Autoilu ja leirikärvistely

Ilman autoa ei pääse kajakin kanssa joelle. Ilman autoa ei voi syödä aamupalaa autossa. Ilman autoa ei voi syödä välipalaa autossa. Eikä lounasta. Eikä päivällistä. Ilman autoa ei voi nukkua autossa. Ilman autoa ei voi viettää kahta päivää yhtäjaksoisesti ratin ja selkänojan välissä. Ilman autoa ei voi kuivatella melontavarusteita autossa. Ilman autoa ei voi sitoa kajakkeja huonosti auton katolle, ja sitten pudottaa niitä alamäessä. Sanalla sanoen – jos haluat olla todellinen autoharrastaja, ryhdy koskimelojaksi! Niin – ja ilman autoa joutuu yöpymään hostelleissa ja ties missä majoituslaitoksissa, jolloin jää paitsi todelliselta kärvistelyltä sateisen raikkaassa ulkoilmassa.

. . . , . , . .LK = laatukärvistelyä

. . . , . , . .Kodikasta, eikö totta?

. . . , . , . .Taiteellinen amerikkalaisnuorukainen

. . , . , . . , . . , . .Ei niin taiteellinen uusiseelantilaisversio

Huomioita matkan varrelta

Villi länsi ei ole kuollut. Reefton-nimisessä pikkukylässä voi vielä nähdä äidin ratsastavan kauppaan kahden lapsensa kanssa, ja parkkeeraavan ratsunsa kaupan eteen autorivin jatkeeksi. ”I used to be a cowboy, I used to be the Devil’s right hand, I used to ride a sick horse...”

Jokaisessa Uuden-Seelannin pikkukaupungin pubissa on piano. Ja todennäköisesti kitarakin. Lavalle tuntuisi useimmissa paikoissa tohtivan nousta, vaikkei olisikaan kovasti harjoitellut, tai vaikkei muistaisikaan laulun kaikkia sanoja. Ross-nimisessä vanhassa kullankaivuukaupungissa löytyi paikan ainoasta ravitsemusliikkeestä satavuotias automaattipiano. Polkimet kuin polkuharmoonissa, ja koneisto toimii paineilmalla. Pianoa voi soittaa myös perinteiseen tapaan kymmensormijärjestelmällä.

Pub Mahinapua Hokitikassa on siitä omituinen pubi, että sinne on paikallisilla asukkailla pysyvä porttikielto. (Melojat katsotaan tässä tapauksessa paikallisiksi asukkaiksi.) Pubi on keskellä ei mitään, mutta joka ilta täynnä Kiwi Experience –busseilla Uutta-Seelantia kiertäviä brittituristeja naamiaisasuihin pukeutuneina. On se vaan erikoista. Ja sitten kun paikalliset asukkaat järjestävät pikkuisen kaupunkifestivaalinsa, on pukeutuminen tällaista (kuva alla). On sekin vaan erikoista.

Erikoista on myös lehmän taitavuus. Se nimittäin osaa leipoa torttunsa siten, että läjä on symmetrisen pyöreä, ja läjän keskellä on nestemäinen silmä. Eikä se edes pysty katsomaan taakseen, vaan tekee kaiken sokkona. Tähän ei ihminen pystyisi.

Ihmiset

Puoli vuotta vieraassa maassa, ympärillä pelkkiä uusia kasvoja. Kurssi- ja työkavereita rafting-touhuissa. Kämppikset. Kaikenlaisia melontakavereita joka puolelta maailmaa. Lienee sanomattakin selvää, että ilman tätä ainesosaa melontareissaamisen resepti ei olisi kaiken vaivan (ja rahan!) väärti. Kaikista reissussa kohtaamistani ihmisistä voisi epäilemättä kirjoittaa kirjan, josta tulisi todella tylsää luettavaa kaikille muille paitsi asianosaisille. Siksi en vaivaudu kirjoittamaan pitkästi, mutta muutama sana tarinan avainhenkilöistä lienee paikallaan. Jos ei muusta syystä, niin itselleni muistoksi.

Frazer. Sukunimi Tear – surullista(?) 19-vuotias hippi from Wyoming US. Meloo leppoisasti vitosta. Ja joskus melkein kutosta. Useimmat melontaseikkailuistani näkivät päivänvalon Frazerin seurassa.

Jake. Kurssikaverini Greymouthissa ja kämppikseni Queenstownissa. 29-vuotias Irakin veteraani, joka päätyi raftaamisen sijasta jälkiruokakokiksi yhteen Queenstownin hienoimmista ravintoloista, vaikkei ollut koskaan aiemmin työskennellyt ravintola-alalla. Kesäisin Rafting operations manager in Skagway Alaska. Osaa nauttia elämästä ja sanoittaa irlantilaisia kansanlauluja.

Matthias aus der Schweiz. Työkaveri QR:ssä. Osaa nauttia elämästä nro 2: Rakastui ruotsalaiseen ja lensi tytön perässä Fidjille. Matthias on syy siihen, että minulla on feispuukkiprofiili.

Työkaverit, Queenstown rafting. Chief, KC, Marcio... ”Gone, boy. Tush! Appo side down!”

Anke. Saksan vastine Satu VW:lle. Käytti kaiken juomaveteni melontatossujensa pesemiseen...

Milos. Aurinkolasit kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Tsekinmaan vahvistus Uuden-Seelannin kansainväliseen melontaposseen.

Franck. Melontapummi sanan varsinaisessa merkityksessä. Ei puhu montaakaan sanaa englantia, mutta liftaa ympäri Uutta-Seelantia kajakki olalla. Ei koskaan syö mitään, tai vaihda shortseja – ainakaan minä en nähnyt. Oli lähdössä takaisin Eurooppaan – matkatavarakilojen minimoimiseksi pukeutuneena useampaan vaatekerrokseen, pelastusliiviin ja melontakypärään – mutta passintarkastuksessa poliisi pisti rautoihin eikä päästänyt maasta. Syy ei minulle koskaan selvinnyt.

Toni. Kayaker, not artist. Department of Conversation remembers her because of ”the shit in the pie”.

Viimeisiä viedään, osa II

2010-03-31T11:23:00.012+13:00

(22.-31.3.2010)

Pian on kaukomaiden melonnat melottu. Vielä kaksi päivää Kaitunalla, ja sitten on aika luopua kajakista. Itse asiassa olin kajakista jo kerran luopunut, mutta ystävällinen uusi omistaja antaa minun vielä meloa sillä torstai-iltaan saakka. Kajakki on siis myyty. Ja niin on myös auto – good bye Kakapo! Nyt on alla Aucklandista haettu tummanpuhuva vuokrafarmari, joka toimii yhtälailla melontavälinevarastona kuin makuuhuoneenakin.

. . , . . , . .Vuokra-asunto pyörillä

Auton myyminen ulkomailla on muuten jonkin verran mielenkiintoista puuhaa. Ilmoittelin myytävänä olevasta retkeily-pakettiautosta netissä (aivan kuten tuhannet muutkin reissuaan lopettelevat keskimäärin 26,8-vuotiaat saksalaispariskunnat...). Välittömästi ilmoituksen julkaistuani sain toistakymmentä yhteydenottoa sähköpostitse: ”Autosi näyttää olevan poikkeuksellisen hyvässä kunnossa. Maksan 200 dollaria yli pyyntihinnan. Maksu pankkiin, nouto järjestetään. Lähetä pankkiyhteystietosi, ja yrityksemme edustaja noutaa auton luotasi.” Olinkohan tyhmä, kun päädyin myymään 350 dollaria alle pyyntihinnan... Käteisellä. Ihan tavalliselle mies-ihmiselle. Käytti auton autotohtorin tarkastuksessa, ja (onneksi) osti. Aika paljon huolettomampaa olla omistamatta (vanhaa) autoa! Varsinkin kun lento lähtee alle kahden viikon päästä.

Autoasioiden järjestyttyä olen siis parkkeerannut itseni Kaitunalle – logistisesti helpompaa jokimelontaa voi tuskin kuvitella: Shuttlen voi vaikka juosta. Melonta alas kestää 7-45 minuuttia, riippuen harjoituksen laadusta. Tänään (kuten niin monasti aiemminkin...) meloin itseäni huomattavasti paremmassa seurassa, ja huomasin että (vesiputousten niskalla) on paljon pieniä akanvirtoja, joita voi ottaa kiinni – ihan vaan harjoituksen vuoksi. Lisäksi havahduin huomaamaan, että todelliseen freestyle-melontaan tarvitaan riittävän iso kajakki: Kaitunan freestyle-hontto on loistava paikka tehdä voltteja Mysticillä!

Sunnuntaina tuli vaihtelun vuoksi käytyä myös Wairoalla. Leppoisaa IV+ luokan kriikkiä parraimmillaan! Alla olevat kuvat Wairoalta omistaa Craig Clark.

. . , . . , . . . , . , .Wairoa: Water fall

. . , . . , . . . , . , .Wairoa: Roller Coaster

. . , . . , . . . , . . ,Sama paikka. Sama mies. Samat housut.

Maruia Falls

2010-03-19T12:27:00.004+13:00

(16.3.2010)

Whitcombe

2010-03-19T12:01:00.010+13:00

(14.3.2010)

Heli-melonta on yksi niitä asioita, joita varten Uuteen-Seelantiin matkustetaan. Siksi olen varsin tyytyväinen, kun tällä viikolla toteutuu toinenkin missio joelle, jonne ei autolla pääse. Whitcombe on yksi länsirannikon klassikoista, eikä turhaan. Sateeton kausi ja matala vesitilanne ovat tällä kertaa positiivinen seikka: Suuremmalla vesimäärällä Whitcombe olisi todennäköisesti melkoisen haastava joki, mutta nyt tarjolla oleva (arviolta) 30 kuutioita on ensikertalaiselle mitä parhain virtaama. Akanvirtoja on runsaasti, eikä jokea tarvitse kävellä alas rantoja pitkin, vaan kosket uskaltaa meloa alas.

Helikopterilento joelle maksaa 100-125 paikallista dollaria (50-60 €) per henkilö, ryhmän koosta ja lennon pituudesta riippuen. Whitcombe-joella melomme 13 kilometrin mittaisen osuuden, ja lento kestää vajaan kymmenen minuuttia. Kajakit ja melat kulkevat helikopterityypistä riippuen joko jalaksiin sidottuna tai helikopterin alla roikkuvassa verkossa. Helikopterioperaattoreita on Uuden-Seelannin länsirannikolla jokaisessa pikkukylässä. Suurin asiakasryhmä ovat maisemalennoista maksavat turistit, mutta erityisesti Hokitikan ympäristössä myös melojat työllistävät lentäjiä joulu- ja maaliskuun välisenä aikana.

Ilmasta katsottuna kosket näyttävät varsin vaatimattomilta. Kolmen metrin korkeuseroa lyhyessä koskessa ei helikopterista tarkastellessa hahmota ollenkaan, mutta joella kajakissa istuessa sama kolmen metrin pudotus näkyy siten, ettei koskea itse asiassa näy lainkaan – näkyy vain horisontin taakse katoava joki, ja pudotuksen takaa nouseva valkoinen höyry...

. . , . . , . . . , . , . .Heli-scouting

. . , . . , . .Whitcombe-joen lohkarepuutarhaa

Whataroa

2010-03-19T11:25:00.008+13:00

(9.3.2010)

Viikko Bullerfestin jälkeen kuluu Hokitikassa. Perusleiri on Lake Mahinapua, idyllinen leiripaikka pienen järven rannalla. Nyt olisi aika paukuttaa länsirannikon helimelontavempulaa, mutta mutta mutta... Iskuryhmämme on kutistunut kahden hengen suuruiseksi, eikä kahden hengen voimin oikein ole resursseja lentää vaativiin kanjoneihin – ei rahallisesti eikä turvallisuudenkaan puolesta. Lisäksi pitkä sateeton kausi on kuivattanut kaikki pienemmät joet, joille muuten voisi vaikka kajakki olalla kävellä.

Epäsuotuisista ennakkoasetelmista huolimatta on tiistaina kuitenkin koossa viiden melojan ryhmä, ja edessä elämäni ensimmäinen helikopterilento. Kohteena on Whataroa-joki – kolmisenkymmentä kuutiota sekunnissa jäätiköltä virtaavaa raikasta vettä, alkulämmittelyn jälkeen varsin maisemallisessa kanjonissa, luokitus IV. Uuden-Seelannin tällä reunalla koskien luokitukset tuntuvat olevan kohdillaan: Opaskirjan IV-luokka on tälläkin joella ihan oikeaa nelosta!

Osa Whataroan reissusta kuluu maisemia ihastellessa: taustalla siintävät Uuden-Seelannin Alpit, ja välillä joki kulkee pystyseinäisessä kanjonissa. Jyrkimpien koskien kohdalla kaikki huomio suuntautuu kuitenkin melontaan, joka alkaa Milford Soundin seikkailujen jälkeen vähitellen taas sujua. Tosin vieläkin on kypärälle käyttöä, ja kertaalleen tohotan rantakallioilla kiipeillessä niin vauhdilla, että pudotan kamerani sisältävän kuivapussin jokeen. Olen jo varma, etten kameraani enää näe, mutta kuin ihmeenkaupalla saamme ongittua kuivapussin pienestä akanvirrasta suuren kosken niskalla...

. . , . . , . .Lentoonlähtövalmistelut

. . , . . , . .Anke Whataroan kuohuissa

. . , . . , . .Franck samassa dropissa

. . , . . , . .Whataroan kanjoni

. . , . . , . .Taustalla uuden-Seelannin Alpit

Buller fest

2010-03-07T21:55:00.007+13:00

(5.-7.3.2010)

Keskiviikkoillan shake down Milford Soundista Queenstowniin kestää viitisen tuntia. Varsinainen pikataivalpäivä on kuitenkin torstai: 800 kilometriä Queenstownista Murchisoniin 13 tunnissa. Auto on pullollaan melontavarusteita, omieni lisäksi Jaken (from Alaska, USA) ja Anken (aus dem Deutschland). Rattoisan seuran siivittämänä matka tuntuu lyhyemmältä kuin onkaan. Ajomatkan tarkoituksena on saapua viikonlopuksi Murchisoniin Buller fest –melontafestivaaleille. Luvassa on kolme päivää boater crossia, slalomia, rafting crossia ja kajakkihyppyriä.

Perjantain boater cross –kilpailu Matakitaki-joella on tiettävästi maailman suurin, osallistujia on lähes 150. Neljä kilpailijaa kerrallaan meloo alas parinsadan metrin mittaisen III-luokan kosken, ja kaksi nopeinta kustakin erästä jatkaa seuraavalle kierrokselle. Alkueriä on siis lähes 40, joten kilpailu kestää koko päivän. Lähtöpaikat eivät määräydy aikalaskujen tulosten perusteella (koska aikalaskuja ei ole!), vaan viimeisenä lähtöpaikalle saapuva meloja puskee itsensä aina parhaimmalle paikalle. Olen (kerrankin!) riittävän röyhkeä, ja parissa ensimmäisessä erässä taktikoin ja viivyttelen sen verran, että saan valittua parhaan lähtöpaikan. Kolmannessa välierässä saan keskinkertaisen lähtöpaikan, ja loppumetreille asti kestävässä kamppailussa sijoitun lopulta erän kolmanneksi, sijoittuen siten miesten sarjassa sijalle 17-24. Mainio kilpailu, ja koskimelonnan lajeista varmasti(?) viihdyttävin!

Perjantai-ilta päättyy Uuden-Seelannin extreme-melontagurujen uuden melontaelokuvan ”Realm” ensi-iltaan. Elokuva on kuvattu kaudella 2009 Uudessa-Seelannissa, Kanadassa, Italiassa, Norjassa ja Ugandassa. Elokuvan Norjan osuudessa näkyy paljon tuttuja paikkoja, mutta vain varsin harvoja sellaisia, joihin olen itse rohjennut...

Lauantaipäivä kuluu vaihteeksi kumilauttojen parissa, kun vuorossa on rafting cross. Idea on sama kuin boater crossissa, mutta nyt koskessa ollaan kumilautoilla, joissa kussakin on kuuden hengen miehistö. Myös lähtö on kajakkiversiosta poikkeava: kunkin lautan miehistöstä yhden jäsenen on uitava joen yli vastarannalla odottavaan kumilauttaan, ja vasta sitten alkaa varsinainen melontaosuus. Kipparoimani joukkue saa lopullisen muotonsa vasta kilpailupäivän aamuna - jäseniä on USA:sta, Uudesta-Seelannista ja Suomesta. Tie nousee pystyyn semifinaalissa, sijoituksemme on lopulta 5-6.

Sunnuntaiaamun big air –kajakkihyppyrikilpailussa tyydyn ottamaan valokuvia, koska lajiin sopiva kajakkini on Suomessa. Tai koska olen vanha ja väsynyt enkä jaksa järjestää itselleni lainakajakkia. Tai koska yskittää liiaksi... Kilpailua seuratessani tunnen kuitenkin jotain jäävän hampaan koloon, koska ensimmäistä kertaa näen kajakkihyppyristä tehtävän kokonaisen takavoltin. Temppu on ollut listallani pitkään, mutta sitä ei taideta kotimaan loivista hyppyreistä läväyttää... Varsin ilmavia lentoja takaava hyppyri tarjoaa hyvää viihdettä ja näyttäviä suorituksia. Erityisen vaikuttava on kilpailussa kertaalleen nähtävä tupla kick flip. Elikäs kaksois air screw. Siis kaksi aerial eskimokäännöstä yhden ilmalennon aikana.

Alla vielä pari kuvaa festivaalitunnelmista.

Milford Sound

2010-03-07T21:32:00.014+13:00

(28.2.-3.3.2010)

. . . , . , . .Melt down

. . . , . , . .Undercut

..........

”Honttoja ja ruustereita, tänään lähden jahtiin.
Kivisiä luiskia helvettiin, ja melttaan undercuttiin.”

(katkelma runosta Hei retkimeloja! äänitteellä The Pervert Paddler)

..........

Been there, done that! Muutamia aikoja sitten olin kokenut laulun tapahtumista vain osan, mutta Milford Soundin seikkailujen jälkeen olen myös meltannut undercuttiin. Kokemuksesta viisastuneena voin kertoa, että on mahdollista, että undercuttiin melttaamista seuraa käden pikainen siirtyminen kauhukahvalle, jota taas seuraa hapenottoa kehittävä virkistävä uimaharjoitus kallioseinästä tukea ottaen.

Ei vaan buuffi lävähtänyt. Lähestyminen oli vähän kinkkinen. Oli flunssa. Satoi vettä. Ei vaan ollu mun päivä. Oli uudet hanskat ja melassa tuore teippi... Jos joku keksii paremman selityksen, niin lupaan julkaista sen tässä blogissa.

Lisäksi Milford Soundin retkellä tuli ajettua pari päivää autolla, podettua flunssaa, pidettyä sadetta (Milford Soundin vuotuinen sademäärä on yli 7000 millimetriä!), odoteltua tulvien laskemista, juotua teetä, pelattua korttia, katsottua tuntikaupalla television elokuvakanavaa (Starship Troopers III on niin huono elokuva, että se on melkein hyvä) – eli kaikkea mitä kunnon koskimelontareissuun kuuluu.

Tällä kertaa ehdin melomaan Milford Soundin joista vain Cleddaun tulvivan alajuoksun sekä Hollyford-joen Falls Creeck –nimisen osuuden. Milford Soundin pienellä alueella on kuitenkin toistakymmentä uskomattoman hienoa jokea: kristallinkirkasta vettä, jatkuvia III-V –luokan lohkarepuutarhoja ja sanoinkuvaamattoman kauniita maisemia. Näille joille täytyy vielä palata.

. . . , . , . , . , . , . .Hollyford river: Falls Creek

, .Milford Sound vai Rivendell?

Viimeisiä viedään...

2010-02-24T10:49:00.004+13:00

(24.02.2010)

Kohta ovat työt Queenstownissa taakse jäänyttä elämää, ja on aika siirtyä saarivaltion suurimman saaren länsirannikon joille kuolemaa pelkäämään. Viimeisinä päivinä Qtownissa olen yrittänyt nauttia niistä paikallisista ihmeistä, joita ei muualla pääse kokemaan.

Queenstown on alamäkipyöräilyn luvattu kaupunki. Pari kertaa olen vuokrannut fillarin, ja ihmetellyt että voiko tästä muka oikeasti mennä alas ilman köysiä ja muita kiipeilyvarusteita. Onneksi olen löytänyt myös helpompia reittejä. Lisäksi olen havainut, että (valitettavasti) alamäen jälkeen tulee aina ylämäki, ja jostain kumman syystä aika pyörälenkeillä on kulunut pääasiassa niissä ylämäissä.

Kaupungin ympärillä kohoavat puuttomat vuoret, ja useimmiten suotuisasti puhaltavat tuulet tekevät Queenstownista ihanteellisen paikan liitovarjoiluun. (Se on sitä hommaa, missä juostaan alas jyrkänteeltä sellaiseen laskuvarjon näköiseen systeemiin kytkettynä.) Tandem-liitovarjoilua kaupataan turisteille muiden aktiviteettien lailla, ja nämä "Uuden-Seelannin ilmavoimat" pitävätkin kaupungin ilmatilaa hallussaan päivästä toiseen. Yksi kämppiksistäni työskentelee tandem-liitovarjopilottina, ja pakkohan sitä oli sitten kokeilla, kun kerran ilmatteeksi tarjosivat... Ei hassumpaa hommaa, eikä pelottanutkaan yhtään enempää kuin vitosen laskeminen.

Kaikista seikkailullisista ulkoilma-aktiviteeteista huolimatta jään Queenstownista eniten kaipaamaan mustikkamuffinseja. Edes Savonlinna-salin lämpiön muffinsit eivät vedä vertoja tämän kaupungin tarjokeille. Omasta lähikaupasta, työpaikan kahvilasta ja keskustan leipomokahvilasta - joka paikasta - saa maailman parraita mustikkamuffinseja. Ei liian kuivia, ja ennen kaikkea riittävän suuria. Ainakin kahden normaalin muffinsin kokoisia. (Kuvassa näkyvä muffinsi ei kokonsa puolesta vastaa todellisuutta.)

Iltamelonnalle vai iltalenkille?

2010-02-01T10:27:00.008+13:00

(28.-29.1.2010)

Jokaisella kaupungilla on oma iltamelontakohteensa. Iltamelontakohteen luonteeseen kuuluu, että melonnan lomassa voi leppoisasti jutustella kavereiden kanssa työpäivän päätteeksi. Ajomatkaa iltamelontakohteeksi luokiteltavalle joelle on yleensä noin puoli tuntia. Tunnetuimpia iltamelontakohteita Suomessa ovat Kapeenkoski Jyväskylässä, Matkakoski Torniossa ja... niin, onkohan Helsingissä mitään?

Queenstownin iltamelontakohde on Kawarau-joki. Alueen suurimmalla joella on useampia osuuksia, joista voi valita kullekin illalle sopivan: Roaring Meg on mukava kohde vähemmänkin kokeneille melojille, Dog Leg –nimisellä osuudella saattavat jo hiukset kastua. Leppoisan jutustelun lomassa saattaa joutua keskittymään melontaakin, jos kohteeksi valitsee Citroen-kosken. Ja Nevis Bluff taitaa jäädä useimmilta kokonaan iltamelomatta. Alla muutama otos viimeviikon iltamelonnoista.

. . . , . , .Frazer kastelee hiuksensa. Dog Leg rapid.

. . . , . . .Frazer tällä kertaa pinnalla. Citroen rapid.

. .Mie itte. Citroen rapid.

. . . , . ,. .Rob Brackley ja kolmas kuvakulma samaan paikkaan.

Liikunnalliseen illanviettoon on Queenstownissa muitakin vaihtoehtoja kuin melonta. Eräänä iltana päätimme Frazerin kanssa kiivetä kaupungin vieressä kohoavalle Ben Lomond –nimiselle kukkulalle. Iltalenkki venyi lähes viiden tunnin mittaiseksi, ja seuraavana päivänä reidet anoivat portaissa armoa, mutta maisemat olivat hikoilun arvoiset!

. . . , , . .Näkymä Ben Lomondilta Queenstowniin

. . . . , . , , . . , . .Näkymä Ben Lomondilta Mt. Aspiring –vuorelle

. .Ja vielä yksi näkymä Ben Lomondilta

Tunnelmia toimistosta

2010-01-15T23:04:00.012+13:00

(15.1.2010)

Alla muutamia kuvia tämänhetkisestä toimistosta. Kuvien esittämien tapahtumien lisäksi toimenkuvaan kuuluu märkäpukujen ja muiden varusteiden ojentaminen asiakkaille, trailereiden pakkaaminen, märkäpukujen ja muiden varusteiden vastaanottaminen asiakkailta, märkäpukujen peseminen, asiakkaiden viihdyttäminen bussissa, melonnan ja ”mitäs jos me kaadutaan ylösalaisin” opettaminen sekä paikallisesta kullankaivuuhistoriasta tarinoiminen melonnan lomassa.

Ajo tukikohdasta Shotover-joen aloituspaikkaan kestää noin 45 minuuttia. Osa asiakkaista lentää paikalle helikopterilla, hintatietoisemmat tyytyvät bussikuljetukseen. Kapea, vuorenseinämää pitkin kiemurteleva tie on kullankaivajien 1800-luvulla rakentama – toinen kahdesta tiestä, joilla vuokra-autojen vakuutukset eivät Uudessa-Seelannissa ole voimassa. Korkeanpaikankammoiset asiakkaat pitävät ajoa joelle poikkeuksetta pelottavampana kuin itse melontaa.

Melottava osuus joesta on 16 kilometrin mittainen. Joki kulkee syvässä kanjonissa vuorten välissä.

Kun satelliittia tsuumaa tarkemmalle, saattaa kanjonissa nähdä kumilauttoja.

Vielä tarkemmaksi tsuumattu kuva lintuperspektiivistä näyttää tältä.

Melottavan osuuden lopussa on 170 metriä pitkä kullankaivajien rakentama tunneli. Tästä kuvakulmasta tunnelin pituutta ei juuri hahmota.

Heti tunnelin jälkeen on päivän jyrkin koski. Kosken nimi on Cascade.

Kosken lopussa on hontto. Aika usein hiukset kastuvat tässä hontossa.

Kun vesi nousee sateiden seurauksena riittävän korkealle, eivät kumilautat enää mahdu tunneliin. Silloin on melottava tunnelin vieressä kulkeva joen luonnollinen uoma. Myös tässä uomassa on hontto.

Tour d’île du sud

2010-01-13T09:06:00.021+13:00

(4.-10.1.2010)

Siis vähän niin kuin Tour de France, mutta kuitenkin Tour de South Island. Siis eteläsaaren ympäri. Viikossa. Ei kuitenkaan polkupyörällä vaan Kakapolla. (Mikä ihmeen Kakapo?) Lomaviikko rafting-touhusta tekee hyvää, säät ovat kelvolliset ja viikon aikana ehtii nähdä paljon: jäätikköä, sademetsää, valtamerta, kajakkimelontaa, hippifestivaalit, lisää valtamerta ja hassuja valtameren eläimiä.

Jäätikkö
Eteläsaaren länsirannikolla on kaksi kuuluisaa jäätikköä – Franz Josef ja Fox. Nämä kaksi ovat maailman ainoat jäätiköt, jotka itse asiassa laajenevat ilmastonmuutoksen myötä. Franz Josef ja Fox ovat myös siksi erikoisia, että missään muualla maailmassa ei yksikään jäätikkö ulotu näin lähelle valtamerta – vain muutaman kilometrin päähän. Päivän mittainen ohjattu vaellus Franz Josefilla maksaa 160 paikallista dollaria (n. 80€). Hintaan sisältyy villasukat, kengät jääpiikkeineen sekä kunnollinen Gore Tex –asu. Paikka on näkemisen arvoinen – ensin sademetsää, sitten jäätikköä ja solan reunoilla useamman sadan metrin korkuisia vesiputouksia, jotka näyttävät saavan alkunsa suoraan kallioseinästä.

. . . . . , . .Vielä muutama askel

. . . . , . , . , . , . .Jäätikön värejä

. . . . . , . .Kea, jäätikön vai sademetsän asukki?

. . . . . , . .Näillä pohjilla pito on hyvä

. . . . . , . .Joki saa alkunsa jäätikön alta

Sademetsä ja rannikko
Franz Josefin jäätiköltä matka jatkuu kohti Murchisonia, jossa on vuorossa pari päivää kajakkimelontaa. Buller- ja Matakitaki-joilta löytyy leppoisia II-III luokan osuuksia, vaikka vedet ovat ajankohtaan nähden poikkeuksellisen korkealla. Meloa voisi pidempäänkin, mutta viikon aikana on paljon muutakin nähtävää. Tie Murchisoniin kulkee pitkin Uuden-Seelannin eteläsaaren länsirannikkoa, jonka maisemista seuraavassa muutama kuva.

. . . . , . , . , . . , . Tien toisella puolella sademetsää...

, ....ja toisella puolella Tasmanian meri

, .Rannikon kivimuodostelmia

Hippifestivaali
On se vaan erikoista. Kun ajaa Murchisonista 40 km etelään, kääntyy vaaleanpunaisella muovipussilla merkitystä pikkutien risteyksestä vasempaan, ajaa muutaman kilometrin hiekkatietä, kävelee tunnin mutaista polkua ja kahlaa parin puron ylitse, löytää itsensä ”Rainbow gathering” nimiseltä hippifestivaalilta. Leiri muistuttaa intiaanikylää: ihmiset asuvat tiipiissä (Voisiko Kouvolan lehtori opastaa em. sanan monikon inessiivin kanssa, pliis?), maisemat ovat kuin lännenelokuvasta ja keskellä leiriä on pyhä tuli... Melova toverini Frazer vietti festivaaleilla vuodenvaihteen, ja kertoi paikalla olleen noin 700 luonnonystävää. Nyt paikalla on arviolta vain parisataa suihkua kaihtavaa elämäntapaintiaania.

Leirissä syödään ainoastaan kasvikunnan tuotteita, kännykät ja muut sähkölaitteet eivät ole suotavia, ja kaikenlaiset päihteet ovat kiellettyjä. Ainakin virallisesti. Paikalla on myös muutamia lapsiperheitä. Päivittäiset rutiinit näyttävät koostuvan polttopuun hankinnasta, oleilusta ja jonglöörauksesta (jopa kolmella pallolla!). Olo paikanpäällä on melkein kuin eläintarhassa – tai ainakin kuin tosi-turistilla: Muilla ei juuri näy Gore Tex –takkeja, useimmat ovat paljain jaloin, ja myös kaulassani roikkuva kamera kertoo etten ole leirin pysyvä asukas. Näitä kansainvälisiä kokoontumisia on kerran vuodessa, seuraava on kuulemani mukaan Suomessa.

Ainakin kaksi hippiä kolmesta osaa soittaa vähän kitaraa. Kitarapusseja onkin melkein joka toisella olkapäällä, ja vierailuni aikana kuulen monia tuttuja avoimia sointuja (Am, Em, G, C, jne.) Joistakin musiikillisista ilmiöistä leirillä olen myös oikeasti vaikuttunut: Eräässä tiipiissä istuu mies, joka soittaa banjoa vähintään yhtä hyvin kuin Kimi Räikkönen ajaa Ferraria. Vaikkei kuulemma enää ajakaan. Kysyn luvan banjotaiteilijan valokuvaamiseen, ja samalla huomaan että moderni intiaani harjoitteleekin banjonsa soittoa mp3-soittimeltaan taustoja kuunnellen – on se vaan edistyksellistä! Jos aikaa hippeilyyn olisi enemmän – jälleen kerran – haluaisin kovasti nähdä iltanuotion ympärillä kokoontuvan rumpusession (”drum circle”). Nyt on kuitenkin aika suunnata kohti itää ja nousevan auringon merta...

. . . . , . ,Saapuminen hippileiriin

. . . . , . , . , . . , . Intiaanikylän asumuksia

. . . . , . , . , . . , . Kaikki paitsi hanurimusiikki ja kasvisruoka on turhaa

Meren asukit
Luonnonystävien kokoontumisesta tie vie lomaviikon viimeiseen kohteeseen Tyynen valtameren äärelle. Akaroa on pieni kylä Christchurchin vieressä. Kylän vetonaula on suojainen merenlahti, jossa näkee eteläisten merialueiden ihmeitä delfiineistä pingviineihin. Delfiinien kanssa pääsee vaikka uimaankin, mutta tällä kertaa tulee tyydyttyä parin tunnin mittaiseen risteilyyn, josta alla muutama kuva.

. . . . , . ,Parempi delfiini meressä kuin tonnikala purkissa

. . . . , . ,Kalliokiipeilyä harrastava kädetön hylje

. . . . , . ,Uintia harrastava pingviini

. .Meri
.

Sata ja yksi iloista eläinsatua

2009-12-31T08:13:00.004+13:00

(31.12.2009)

Uusi-Seelanti on tunnettu monista erikoisista eläinlajeistaan. Lintuja, jotka eivät osaa lentää. Nisäkkäitä, joilla on linnun nokka, mutta elävät kuin kalat. Joen varsien jyrkänteillä villejä vuohia, joita kuka tahansa saa metsästää milloin tahansa. Tarhattuja laamoja. Teiden varsilla muutaman millin paksuisiksi levähtäneitä opossumeita kuin Suomessa supikoiria... Seuraavassa opettavainen tarina, jonka innoittaja on sveitsiläinen työtoverini Matias (nimi saattaa olla muutettu).

On jouluyö. Matias on viettänyt rentouttavan aattoillan, ehkä maistellut hieman paikallista glögiä. Matias saapuu kotiin aattoyön vietosta, ja keittiössä odottaa ilmielävä opossumi. Matias suivaantuu kutsumattomasta vieraasta. Asialle on tehtävä jotakin. Toiminnan miehenä Matias tarttuu paistinpannuun ja alkaa huiskia ympäriinsä. Keittiö saa joulunpunaisen värityksen. Uutta väriä keittiön seinille ei tuo ainoastaan opossumi: Kiivastuneessa mielentilassa Matias tulee nimittäin käyttäneeksi niin kovasti voimaa, että paistinpannun kahva katkeaa, ja terävä reuna leikkaa syvän haavan Matiaksen kämmeneen. Ennen lääkäriin menoa ja seitsemää tikkiä voi kuitenkin nukkua kunnon yöunet. Luonnollisesti.

Tarinan opetus? Uudessa-Seelannissa ei osata tehdä kunnon paistinpannuja, ja Sveitsissä ei osata tappaa opossumeja. Jos joku paikallisista olisi ollut tilanteessa sveitsiläisen paistinpannun kanssa, olisi ihmisuhreilta vältytty.

. . . . . , . .Matiaksen jouluvieras

. . . . . , . .Merinovillatehdas

. . . . . , . .Villivuohesta Jaken jouluateriaksi

. . . . . , . .Laamoja (tai jotain muita hassuja eläimiä)

. . . . . , . .Uudessa-Seelannissa ei ole myrkkyhämähäkkejä

NZ National Raft Guide Grade 4/5

2009-12-30T21:57:00.006+13:00

(30.12.2009)

Se on siinä!

...sano Mertarannan Antero kun televisioon pääsi. Ja minä sanoin samat sanat kun harjoittelijan roolista pääsin. Tänään olin joella ensimmäistä kertaa asiakkaiden kanssa ilman vanhemman oppaan seuraa, ja ennen kaikkea palkattuna työntekijänä! Kumilauttakippariurani ensimmäinen reissu Queenstown raftingin leivissä sujui mainiosti, asiakkaina viiden hengen suomalaisperhe ja kaksi australialaista turistia. Vielä suklaakakkutarjoilut kollegoille, ja sitten on epävirallisemmatkin osuudet pätevöitymisestä suoritettu.

Kolmen viikon tiiviin harjoittelujakson aikana oli muutaman kerran olo kuin opetusharjoittelijalla konsanaan: kaaoksenhallintaa, ammatillisen itsetunnon koettelua ja palautekeskusteluja. Kotimaan ammattini näkökulmasta oikeastaan varsin mielenkiintoinen kokemus!

Vuodenvaihde kuluu varmaankin tiiviisti töissä. Sesonki on täällä juuri nyt kuumimmillaan, tänään joelle vietiin lähes kolmesataa asiakasta. Ensi viikon sain kaikesta huolimatta neuvoteltua vapaaksi, ja silloin on tarkoitus ajella ympäri eteläsaarta hyvässä seurassa, ehkä nähdä jäätiköitä ja ties vaikka pingviinejäkin... Sitten takaisin töihin, kumilauttailun lomassa toivottavasti myös kajakkimelontaa, ja maaliskuussa kajakkimelontaa todenteolla!

Vuosi vaihtuu tässä maailmankolkassa siis varsin mukavissa merkeissä, toivottavasti näin tapahtuu myös Suomessa!

Hyvää Joulua!

2009-12-24T17:13:00.005+13:00

(24.12.2009)

Joulu se on joulu täälläkin, vaikka paljon pienempi juhla kuin Suomessa. Aattona tarkenee ulkona T-paidassa, ja työpäivä on tavanomainen 7.30-18.00. Paitsi että otan iltapäivän vapaaksi.

On lahjoja Suomesta saakka, ja muutama täältäkin - kiitokset vaan Joulupukille! On vieraita Suomesta (tai oikeastaan hyvinkin tuttuja). On riisipuuroa, pipareita, joulukuusi ja kuusen latvassa nuhruinen paperienkeli. Siinä Hectorille laulun aihe.

Ei ole saunaa, ei joululauluja, ei kinkkua, ei laatikoita eikä joulukirkkoonkaan taida jaksa aamulla nousta. Ja vaikka jaksaisikin, niin hiihtäen sinne ei pääse, eikä reellä.

On varsin mainiota, että eri puolella maailmaa avataan joulupaketit ja syödään jouluateriat eri päivinä: Suomalaiseen tapaan omat paketit aukevat jo tänä iltana, ja varsin maittava jouluateriakin on tiedossa. Joulupäivänä voi sitten viettää uuden joulun kansainvälisessä seurassa - lisää paketteja ja grillausta. Ja jotkut sinnittelevät pakettien kanssa Tapaninpäivään saakka - englanniksi "boxing day". Tosin oma kärsivällisyyteni ei varmaan sinne asti riitä, ja töihinkin pitää jo Tapanina rientää.

. . . . . , .. , , . , . .Kuusi se on pienikin kuusi

. . . . . , . .Jouluterveiset tontuilta

Queenstown Rafting

2009-12-16T09:53:00.006+13:00

(7.-13.12.2009)

Herätys klo 06.15. Aamupala, kumilautat trailereihin, asiakkaille varusteet, ajomatka joelle, melontaa, kumilautat trailereihin, varusteet pois asiakkailta, lounas, uudet asiakkaat, asiakkaille varusteet, ajomatka joelle, melontaa, kumilautat trailereihin, asiakkaiden varusteet yöksi kuivumaan. Kotiin klo 18, kolme tuntia syömistä, vieläkin vähän nälkä, iltapala, nukkumaan klo 21.30 – eikä unta tarvitse odotella.

Queenstown rafting tekee reissuja kahdelle joelle. Shotover joella melotaan 16 kilometrin mittaista pätkää, jonka kaupallinen luokitus on IV-V. Kajakkimelojan näkökulmasta joella on yksi jämäkkä kolmosen koski, yksi kuudensadan metrin mittainen möläys tuhtia nelosta, ja päivän päätteeksi hontto joka kaataa parhaimmillaan/pahimmillaan keskimäärin joka toisen kumilautan. Kawarau-joella tarjolla oleva retki on helpompi: matkan varrella on muutama isompi aalto, ja lopussa puoli kilometriä isoa vettä, luokkaa III-IV virtaamasta riippuen. Tällä viikolla vedet ovat harvinaisen korkealla, ja aallot Kawaraun loppukoskessa ovat isompia kuin missään muualla melomani (ns. Pahakurkkio-luokan aaltoja).

Neljä ensimmäistä reissua Shotover-joella istun kumilautassa yhtenä asiakkaista. Sen jälkeen kosket alkavat olla sen verran hyvin muistissa, että uskaltaudun joelle kajakilla. Kajakilla kosket ovat ”big and exciting, but fun”. Seuraavaksi melomme joen kolmen harjoittelijan kesken omalla kumilautalla. Kaikki menee suurin piirtein hyvin. Eikä mikään ole vanhemmille oppaille parempi naurun aihe kuin harjoittelijoiden mokailut... Touhu on kaiken kaikkiaan melko vauhdikasta, ja viikon aikana ehdin nähdä/kokea toistakymmentä kaatoa asiakkaiden kanssa sekä muutaman wrapin (virtaava vesi painaa kumilautan osittain upoksiin kiviä vasten). Lisäksi surffaan toisen harjoittelijan kanssa Mother in Law –nimisessä miehekkään kokoisessa hontossa reilun minuutin, kunnes avulias vanhempi opas heittää rannalta köyden ja kiskoo lautan alavirtaan. Koen myös muutamia varsin erikoisia linjaratkaisuja samaista honttoa lähestyttäessä, ja toisessa hontossa otan uiden vauhtia useamman kierroksen ennen kuin pullahdan alavirtaan.

Heittoköyden käyttö ja koskessa uiminen ovat asioita, joita kajakkimelojana tulee harvoin aktiivisesti harjoiteltua. Ainakin itselleni kuluneiden viikkojen päivittäinen harjoittelu näissä asioissa on ollut varsin tervetullut kokemus: Kaikki se mitä tapahtuu kauhukahvasta vetämisen jälkeen ei enää tule niin suurena yllätyksenä...

Alla vielä muutama kuva tämänhetkisistä maisemista.

..... , . , . .Saapuminen Queenstowniin

..... , . , . .Queenstown Rafting base

..... , . , . .Katto pään päällä

. . . . . , .. , , . , . .Asunnon taiteellinen sisustus

The Big Bang Theory

2009-12-16T09:47:00.002+13:00

(3.-5.12.2009)

Viimeiset kolme päivää Greymouthissa opiskelija-asuntolassa kuluvat kevätflunssaa potiessa. Melonnasta ja muusta urheilusta täytyy pitää muutama päivä taukoa. Aika kuluu pitkästä aikaa musiikkihommissa: nuotinkirjoitus- ja sovitustöitä koti-Suomeen, biisinkirjoitusta, sekä henkilökohtaisen uusiseelantilaisen musiikkikokoelman kartuttamista.

Mieleenpainuvinta näiltä kolmelta päivältä on kuitenkin TV:n komediasarja ”The Big Bang Theory”. Yhdellä kaverilla on kolme tuotantokautta kyseistä sarjaa tietokoneella, ja kaikki kolme tuotantokautta tulee kelattua läpi kahdessa vuorokaudessa. Muutama päivä vihanneksena sohvalla on tervetullutta vaihtelua varsin intensiiviselle viimeksi kuluneelle neljälle viikolle.

Seuraavaksi tähtäimessä on Queenstown, jossa on tarkoitus toimia oppaana Queenstown Rafting –nimisessä puljussa. Muutamat ensimmäiset viikot kuluvat vielä harjoittelijan statuksella, mutta jos kaikki menee hyvin, on vuodenvaihteen jälkeen mahdollista alkaa pienentää tulojen ja menojen välistä kuilua... Länsirannikon kuuluisat (heli-melonta)joet jäävät siis tällä erää harmillisen vähälle käytölle, mutta täytyy palata asiaan lähempänä maaliskuuta.

Kakapotahi

2009-12-02T12:52:00.007+13:00

(29.-30.11.2009)

Kurssit on nyt kursseiltu, ja toivon voivani hetken aikaa keskittyä taas kajakkimelontaan. Siispä kajakki auton katolle ja suunnaksi etelä: Kakapotahi on pieni IV-V –luokan joki 40 km Hokitikasta etelään. Istun kajakissa ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon, ja sen myös huomaa: Tuntuma ei ole paras mahdollinen. Kumilautassa istuu melkein puolen metrin korkeudella veden pinnasta, kun taas kajakissa takamus on veden pinnan tasolla, ja siksi näkyvyys tuntuu melko heikolta. Onneksi melomme aluksi vain helpomman alakanjonin, jossa kosket eivät hyvällä tahdollakaan yllä IV-luokkaan kuin muutamassa paikassa.

Seuraavana päivänä meno onkin jo parempaa, mutta silti päätän kantaa yläkanjonin seitsemästä dropista neljä. Muutamassa paikassa scouttaaminen ja kantaminen on melko työlästä, ja puolentoista kilometrin mittaisen osuuden "melomiseen" kuluukin 1h 40min. Vaikka melontani ei tällä joella ehkä olekaan parhaimmillaan, niin joki nousee silti melontakokemuksissani kärkipäähän: Näin kauniissa ja eksoottisessa paikassa olen harvoin ollut – kristallinkirkas vesi, kanjoni johon ei ilman kajakkia pääse, muutaman metrin vesiputouksia valtavien kivenlohkareiden väleistä – nyt alan todenteolla harkita sellaisen vesitiiviin kameran hankkimista, jonka voi huoletta ottaa liivin taskuun joelle! (Allaoleva kuva on netin syövereistä löydetty. Paikka on niin kaunis etten voinut vastustaa kiusausta laittaa edes jonkinlaista kuvaa näkyville...)

. , . . . . . , , . , . .Upper Kakapotahi: Postman's fall

NZRA Rescue Workshop

2009-12-02T12:37:00.006+13:00

(25.-27.11.2009)

NZRA = New Zealand Rafting Association. Kolmen päivän mittaiselle turvallisuus- ja pelastuspäiville osallistuu nelisenkymmentä Uuden-Seelannin eteläsaarella työskentelevää kumilauttaopasta. Ensimmäinen päivä alkaa miehekkäällä kuntoradalla. ”Ass kicker” –nimisen radan tarkoitus on ”testata/varmistaa osallistujien kyky toimia joki-/koskiympäristössä”. Radan läpäiseminen kestää noin kaksi tuntia, ja se sisältää uimista, kiipeämistä, uimista, könyämistä, uimista, erilaisia tehtäviä ja uimista. Lisäksi radan läpäisemiseksi joutuu useamman kerran uimaan koskessa. Tehtäviin kuuluu muun muassa uiminen pelastusliiveihin kiinnitetyn köyden varassa ja köydestä irrottautuminen, laskeutuminen jyrkänteeltä köyden varassa koskeen ja uiminen vastarannalle akanvirtaan, köyteen sotkeutuneen uhrin pelastaminen koskesta veistä käyttäen, 170 metriä pitkän kallioon louhitun tunnelin läpi uiminen, ynnä paljon muuta. Niin, ja mainitsinko jo uimisen?

Seuraavat kaksi päivää kuluvat samanlaisissa tunnelmissa, höystettynä tositilannetta kuvaavilla ensiaputehtävillä ja aikarajoilla. Paikkana on Shotover-joki Queenstownissa. Näiden pelastautumispäivien jälkeen on Raft guide –kurssi paketissa, ja olen muutaman viikon harjoittelujaksoa vaille valmis viemään asiakkaita kohti valkoista kuolemaa...

Torstai-iltana Queenstown saa kokea jotain kaameaa, kun kurssimme (lähes) viimeisen illan vietto vie 8+1 henkeä paikalliseen Irish pubiin, jossa sattuu olemaan Open mic –ilta. Ei aikaakaan, kun kurssimme on vallannut estradin erilaisin soittimin huuliharpuista ja bongorummuista kitaroihin, ja muut asiakkaat joutuvat oppimaan mm. suomalaisia juomalauluja. Taiteellinen taso ei ehkä aivan vastaa musiikin ammattiopiskelijoiden päättökonserttien tasoa sen enempää Aucklandissa kuin Jyväskylässäkään, mutta kurssimme varsin mainio yhteishenki kulminoituu (ainakin itseämme) miellyttävällä tavalla.

..... , . , . .Maisemia matkalla Queenstowniin

..... , . , . .Multiple hazard situation

..... , . , . .Foot entrapment

..... , . , . .Hui!

..... , . , . .Kurssin pääkouluttaja Rachael Moore

Rangitata rafting

2009-11-23T15:58:00.012+13:00

(16.-21.11.2009)

Raft guide –kurssin kolmanneksi viikoksi ajamme sateiselta länsirannikolta viikoksi Rangitata-joelle lähelle Christchurch-nimistä kaupunkia. Melkoinen maisemareitti, ja joellakin maisemat ovat jälleen kerran suoraan Sormusten herra –trilogiasta! Oma kamera jää valitettavasti matkasta, mutta onneksi yhdellä kurssikaverilla on mukanaan vedenkestävä pokkari.

Rangitata-joen vesi on pääosin lähtöisin jäätiköltä, joten vesi on voimakkaasti turkoosin väristä. Virtaama vaihtelee sääoloista riippuen 70 ja 700 kuution välissä. Säät ovat kurssiamme ajatellen suotuisat: Vesimäärä pysyy kohtuullisessa 85 kuutiossa, ja kaikki viisi päivää joella ovat aurinkoisia. Olen luopunut hanskoista, mutta kirkas auringonpaiste piirtää käsiini pysyvät hanskat...

Suurin osa viikosta kuluu perusasioiden harjoittelussa: pienten akanvirtojen kiinniottamista ja tarkkoja linjoja II-III –luokan koskissa. Tehokkaana motivaationkohottajana tälle harjoittelulle toimii osuuden loppupäässä olevat kaksi isompaa koskea: jäykkää nelosta, juuri ja juuri tohtisin kajakilla näihin koskiin tulla. Tällaisten koskien niskalla on luonnollisesti hyvä harjoitella kaikkia perustaitoja... Viikon aikana ehditään isommissa koskissa nähdä kaikenlaista: kumilautta jää honttoon surffaamaan ja ukkoja roikkuu köyden varassa lautan ulkopuolella, lautan kippari lentää takaperin voltilla (kajakkimelojan perspektiivistä erittäin suureen) honttoon, hyviä linjoja, ei niin hyviä linjoja... Luotto kurssin kouluttajiin on varsin vankka: Oma-aloitteisesti en olisi kumilautalla näitä paikkoja laskenut, mutta mittasuhteet ovat tässä touhussa näköjään vähän toisenlaiset kuin kajakkimelonnassa. Kunhan vain pysyy lautan sisäpuolella!

Viikkoon kuuluu tietysti myös uimista sekä pelastusharjoituksia, kirjallinen koe ja solmukoe. Kengännauhojen kanssa olen edelleenkin auttamattoman hidas, mutta solmukokeeseen olen narunpätkän kanssa harjoitellut, ja tuloksena on täysi kymppi, jee!

..... , . , . .Rangitata Upper Gorge

..... , . , . .Olisikohan sittenkin turvallisempaa meloa?

..... , . , . .Missä se linja oikein olikaan?

..... , . , . .Uinti- ja pelastusharjoituksia

..... , . , . .Rangitata-joen harmaanturkoosia vettä

Buller river

2009-11-23T15:31:00.010+13:00

(9.-15.11.2009)

Kumilauttakurssin toinen viikko kuluu samoissa merkeissä kuin ensimmäinenkin: Tukikohtana on edelleen Murchison, ja Buller-joki sivu-uomineen tulee entistä tutummaksi veden pinnan molemmilta puolilta. Uimaharjoituksissa huomaan usein jääväni jälkeen muista, ja alan luonnollisesti syyttää (huonoja?) varusteita! Kuivapukua en edelleenkään vaihtaisi pois – enhän ole koko kurssin aikana kastellut paitaani tai kärsinyt kylmästä – mutta... Puvun lahkeissa on runsaasti ylimääräistä kangasta, eikä tämä ”purje” varsinaisesti helpota liukumista vedestä. Paksu neopreeninen märkäpuku sen sijaan kelluttaa, ja liukuu vedessä kuin hylje. Lisäksi alan kiinnittää huomiota siihen, että pelastusliivien remmit ovat tiukalla: Mitä virtaviivaisemmaksi paketiksi itsensä saa, sen helpompaa uiminen on.

Buller-joki on III-IV –luokan koskimelojalle mukava kohde. Suurin piirtein Sjoan kokoisessa joessa on muutaman kymmenen kilometrin säteellä useita melottavia osuuksia, ja kaikki osuudet ovat suhteellisen huolettomia: Joki kulkee päällystetyn tien vieressä, shuttlen ajaminen on vaivatonta, joen uoma on pääosin loivareunainen, koskien scouttaaminen (ja tarvittaessa kantaminen) on helppoa, koskien välissä on isot sileät altaat, vesi on kirkasta, maisemat komeita, ja paikalliset mäkäräiset nälkäisiä. Lisäksi lähistöllä on useita pienempiä sivujokia, joista erityisen maininnan arvoinen on ainakin Maruia falls, kaikkien vesiputousintoilijoiden valokuvaparatiisi.

Keskuspaikka Buller-joen melonnalle on Murchison, jossa toimii New Zealand Kayak School. Puljua pitää Mick Hopkinson, yksi koskimelonnan esi-isistä. Firman palveluihin kuuluu kaikenlainen koskimelontaan liittyvä: kaluston vuokraus ja myynti, erilaiset kurssit, koskimelontamatkojen ja/tai paikallisoppaiden järjestäminen, jne.

Kurssin aikana melotut joet: Buller - Granity Creek Run, Buller - Doctor’s Creek Run, Buller - O’Sullivan’s to Ariki Run, Buller - Earthquake Run, Matakitaki - Earthquake Run

Miten koskimelonnasta tuli kestävyysurheilua?

2009-11-14T17:10:00.005+13:00

(2.-8.11.2009)

Mitä on koskimelonta? Leppoisa surffiaalto ja auringonpaistetta. Akanvirta tuo takaisin aaltoon, reggae soi ja posse relaa...

Ja mitä vielä! Viikkoon mahtuu uimista hallissa, uimista koskessa, kumilautan ja kajakin kantamista, uimista koskessa, ajoneuvojen ja muun kaluston kuittaamista, kalustolaskentaa, uimista koskessa, toimimista ryhmänjohtajana, leirin perustamista ja purkamista, opiskelua, sekä hieman melontaa. Melkoisen paljon yhtäläisyyksiä varusmiespalveluksen kanssa!

Takana on siis ensimmäinen viikko neljän viikon Raft Guide –kurssista Tai Poutini Polytechnic –nimisessä oppilaitoksessa. Kumilautta ei vielä oikein pysy hanskassa – kajakkimelonnan jälkeen tuntuu siltä kuin opettelisi ajamaan linja-autoa, vaikka on tottunut istumaan moottoripyörän selässä.

Päivät kuluvat tiiviisti joella: lähtö aamulla kahdeksalta ja takaisin illalla kuudelta. Sen jälkeen kalustonhuoltorumba ja päivällinen. Unta ei illalla tarvitse juuri odotella.

Tukikohtanamme on leirintäalue Murchison –nimisessä kylässä Buller-joen varrella. Alkuviikosta melomme helppoja II-luokan osuuksia, mutta loppuviikosta vaativuus on joissain koskissa kasvanut jo kahdella pykälällä. Joki tulee tutuksi myös kalaperspektiivistä: Jokaiseen päivään kuuluu koskiuintia ihan vaan harjoituksen vuoksi. Muutaman kerran olen pyörteisen akanvirran jälkeen melkoisen hengästynyt.

Uiminen, toistuva kumilauttaan kiipeäminen, kummallinen melonta yksilapaisella melalla, ja lautan kantaminen jyrkillä joen penkereillä saa oudokseltaan paikat kipeäksi. Viikonloppuna on onneksi aikaa levätä – siispä lähden lauantaina melomaan (vaihteeksi kajakilla) Styx-jokea! Tämän joen varrella ei kulje tietä, vaan alajuoksulla otetaan kajakki olalle, ja reippaillaan lähtöpaikalle. Puolitoista tuntia kajakki olalla, ja vajaa tunti melontaa takaisin lähtöpisteeseen.

Kuluneen viikon perusteella en voi muuta kuin julistaa koskimelonnan kestävyysurheiluksi. Kuin vahvistuksena tälle julistukselle huomaan Kohinan palstalla viestin, jossa Kouvolan mies etsii väkisinhiihtoseuraa. Ei enää reggaemusiikkia, löysiä housuja ja lumilautoja. Todellista kestävyysurheilua!

Itse Styx-joki on muuten valtavan hieno: pyöreistä suurista kivistä muodostuva uoman pohja, kilometrikaupalla jatkuvaa koskea, kristallinkirkas vesi ja huikean hienot maisemat. Valitettavasti tällä kertaa vesitilanne on varsin kehno: vettä on juuri ja juuri tarpeeksi, että joen ylipäänsä pääsee meloen alas. Tälle joelle täytyy ehdottomasti palata, kun sateet ovat nostaneet veden korkeammalle!

Luottokamppeet

2009-11-01T12:11:00.011+13:00

.
Kuivapuku Palm Stikine
Autoilun lisäksi koskimelontaan kuuluu kiipeily/ryömiminen/könyäminen vaikeakulkuisessa maastossa, jossa rinteen kaltevuus > 45° ja kasvillisuus mielellään piikikästä. Mukana on reilu 20 kg muovia, muotoiltuna kätevästi olkapäällä kulkevaksi 2,5-metriseksi kajakiksi, sekä mela, joka viidakkomaisen kasvillisuuden keskellä pyrkii aina kulkemaan eri puolelta puuta kuin melan kantaja. Vesisateen lisäksi asiaankuuluvia sääilmiöitä ovat hyytävä tuuli, pakkanen ja paarmat. (Kaksi viimeistä voivat esiintyä samanaikaisesti vain ulkoilmaharrastuksissa). Vaihda siis jo tyylikkäät kukkashortsisi kunnolliseen kuivapukuun, eivätkä koskimelonnan oheistoiminnot tunnu enää lainkaan epämiellyttäviltä.

Oheistoimintojen lisäksi kuivapuku on hämmästyttävän mukava itse melonnassa: Kuivat sukat, vaikka kahlaat polvia myöten vedessä. Kuiva vyötärö, vaikka aukkopeiton tuubi valuisi polviin saakka ottaessasi hapanta vesiputouksen alla. Melonnan jälkeen kuiva kerrasto on helpompi kuivattaa vesisateessa kuin mitä märkä kerrasto olisi. Ei vaikeasti kuivatettavia neopreenikamppeita. Vain yksi haalari, jonka voit kuivattaa auton penkille levitettynä. (Halutessasi voit käyttää kuivasäkkiä tai pressun kulmaa auton penkin suojana.) Helteellä kuivapuku on ihan yhtä kuuma kuin tavallinen melonta-anorakki. Jos väkisin pitää jotain negatiivista keksiä, niin haalarin vetoketju on selkäpuolella sellaisessa paikassa, että tarvitsen aina kaverin avuksi kun puen tai riisun kuivapuvun. Eipähän tule lähdettyä yksin joelle!

Hypotermia-haalari
Nimestään huolimatta tämä haalari ei aiheuta hypotermiaa, vaan on tarkoitettu ehkäisemään sitä. Haalari pitää tuulen ja sadeveden ulkopuolella, mutta lämpö pysyy hopeanvärisen sisäpinnan avulla tehokkaasti haalarin sisäpuolella. Pieneen tilaan taittuva äärimmäisen kevyt haalari on helppo ottaa mukaan kajakkiin, ja leirissä sillä on ulkonäkönsä vuoksi kohtuullinen viihdearvo: Saapuessani töihin Bliss-stickin kajakkitehtaalle minua luultiin sähkölaitoksen mittarinlukijaksi, kun olin pukeutunut tähän haalariin. Jos vielä saat hankittua saman haalarin punaisena, niin näkyvyys on parempi!

Haalareita ja hanskoja – taitaa lisänimi saada pian jatketta. Sekä hanskat että kuivapuku ovat lämpiminä päivinä Kaituna-joella saaneet huomiota, mutta samaan aikaan olen melonnan päätteeksi katsellut ihmisten teippaavan rystysiään ja naarmuisia sääriään...

Keen-sandaalit
Kolme vuotta vanhat, ja vieläkin kuin uudet. Satoi tai paistoi. Villasukkien kanssa lämpimät, eivätkä sukat kastu sateellakaan. Helteellä viileät, hyvät ja tukevat kiipeillä kanjonin reunalla. Melontatossujen lisäksi ainoat kengät, joita olen käyttänyt koko reissulla. Pienemmillä ihmisillä saattavat mahtua kajakkiinkin, ja ovat silloin varmasti hyvät creecking-kengät!

Otsalamppu
Pohjolassa on kesäisin valoisaa myös yöllä, etelälässä ei. Tätä ei aina tule ajatelleeksi, kun pakkaa kamppeita melontaretkelle etelän maihin. Makaronin keittäminen ja joskus jopa joelta pois käveleminen on huomattavasti vaivattomampaa kun on vähän valoa matkassa.

Opaskirja
Tämän kanssa kulkiessa eivät joet lopu heti kesken. Teosta saa varsin kätevästi ainakin Uuden-Seelannin kajakkikaupoista.

(Lähes) oikea asunto Greymouthissa

2009-11-01T12:05:00.003+13:00

(30.10.-1.11.2009)

Marraskuun vietän eteläsaaren länsirannikolla arviolta 10 000 asukkaan pikkukaupungissa nimeltä Greymouth. Tarkoituksenani on osallistua kuukauden mittaiselle Raft Guide –kurssille, jotta työn saanti jokioppaana tai kumilauttojen turvamelojana olisi helpompaa. Ja kävi töiden kanssa niin tai näin, pitäisi kurssin joka tapauksessa olla varsin tuhti pelastus- ja turvallisuuspaketti myös kajakkimelontaa silmällä pitäen. (Kurssilla touhutaan epäilemättä paljon köysien kanssa. Muistaakseni joku tämänkin blogin lukijoista on koko ikänsä naureskellut kengän nauhojen sitomistani, ja nyt pitäisi osata toistakymmentä erilaista solmua silmät sidottuna... Umpisolmu on paras solmu!)

Ensituntuma eteläsaaren maisemiin on kotoisampi kuin pohjoissaaren vastaaviin: Varsinkin pohjoissaaren pohjoisosissa on puusto välillä melkoista viidakkoa, mutta eteläsaaren ensimmäiset sadat kilometrit taittuva tiellä, jolta näkyy (lähes) kotoisia maisemia. Tien vieressä on kilometrikaupalla viiniköynnöspeltoa, ja peltojen takana kohoavien vuorten rinteiden alaosia peittävät kotoisasti männyt. Ihmiset eivät kuitenkaan puhu suomea eivätkä norjaa, mutta toistaiseksi on amerikan kielellä selvitty ilman suurempia ongelmia.

Greymouthissa minua odottaa kurssin lisäksi lähes oikea asunto: Majoitun kurssin ajan oppilaitoksen asuntolassa. Rakennus on uusi ja lämmin(!), oma huone siisti ja valmiiksi kalustettu, yhteiskeittiö hyvin varustettu, WC:ssä ihan oikeat WC-kalusteet... Vaikka olenkin automajoituksessani löytänyt aina helposti WC:n, on oikea WC oikeassa asuinpaikassa kuitenkin luksusta: Aamuisin ei tarvitse takahampaat kelluen noustamakuupussista-pukeapäälle-könytäautosta-lukitaautonovet-juostanurkantaakse-jonottaavuoroa, vaan voi toimia niin kuin kotona aamuisin toimitaan. Ja kun on oma huone, ei tarvitse vessaan mennäkseen pakata tietokonetta ja kaikkea muuta arvotavaraa reppuun, ja poistua kirjaston WC:hen odottamaan omaa vuoroaan silmät keltaisina. Ja lisäksi asunto suihkuineen ja vaatteidenkuivausmahdollisuuksineen takaa mainiot aurinkoiset leireilyilmat!

Parkkisakkoja ja pahoinvointia

2009-11-01T11:48:00.005+13:00

(29.-30.10.2009)

Joskus ei pitkään aikaan tapahdu mitään merkittävää/erikoista/mukavaa/ikävää tai muuten huomattavaa. Ja joskus kaikki em. kaltaiset asiat tapahtuvat yhdessä rysäyksessä ”kuin luupit Ruunaalla”. Miten voikin olla, että niin kiltin näköinen kulkuneuvo kuin Kakapo – katollaan ystävällisen näköinen oranssi kajakki varustettuna Suomen lipulla – voi kerätä kaksi parkkisakkoa ihan vaan muutaman päivän sisällä? Ja samaan aikaan saan kotisuomesta viestin, että paikallinen sisäisen turvallisuuden viranomainen (tunnetaan myös nimellä ’poliisi’), muistuttaa ajokortin menettämisen mahdollisuudesta, mikäli ylinopeus- tai muita liikennerikkomuksia kertyy liiallisesti tietyn ajan sisällä. Kaiken kukkuraksi saamani muistutuskirje on kirjattu syntymäpäivänäni lokakuussa, vaikka edellinen peltipoliisin salamavalon välähdys on kärventänyt verkkokalvojani juhannusaattona!

No ei se mitään, onneksi pääsen muutamaksi tunniksi autolautalle! Olen noin kuukauden leireillyt jokien varsilla ja nukkunut viihtyisässä melonta-autossani – on siis vaihteeksi mukavaa löhötä lämpimässä laivan nojatuolissa ja katsoa televisiota tai lukea kirjaa. Televisiosta tulee ihan viihdyttävä hömppä-elokuva. Tai ainakin elokuvan ensimmäinen vartti on ihan viihdyttävä, lopusta en sitten tiedäkään. Koko päivän on nimittäin ollut aika tuulista, mikä aiheuttaa aallokkoa Uuden-Seelannin pääsaarten väliseen salmeen. Laiva keinuu – aluksi se tuntuu jopa hauskalta. Hauskuus kuitenkin helpottaa, ja vaihtuu alkavaa vatsatautia muistuttavaksi tunteeksi. Päätän siirtyä kannelle, josta löydänkin mainion paikan: Nojaan laivan kaiteeseen ja hengitän raikasta meri-ilmaa. Samalla kun viilennän naamaani raikkaassa merituulessa ja suolaveden pärskeessä, lämmittelen takamustani laivan savupiipun kyljessä. Asento on hieman erikoinen, mutta olosuhteisiin nähden varsin mukava. On jo myöhä, ja alan torkkua kaidetta vasten. Välillä joku laivan henkilökunnasta käy kysymässä olenko kunnossa. Nostan peukalon pystyyn, kaikki hyvin! Onneksi otin kuoritakin mukaani autosta, iltamyöhällä on kylmä, ja tuuli on navakka.

Kaksi tuntia Wellingtonista lähdön jälkeen laiva saapuu eteläsaaren vuonojen suojaan, ja viimeinen puolitoista tuntia ennen saapumista Pictoniin on meri taas tyyni. Siispä sämpylää naamariin ja sisätiloihin elokuvaa katsomaan! Valitettavasti elokuva on ehtinyt vaihtua.

........ .. .Taloilla Wellingtonissa on varmaan joku tauti.

........ .. .Wellington by night. Näkymä autolautalta.

Rangitikei: Gorge run

2009-11-01T11:21:00.023+13:00

(Keskiviikko 28.10.2009)

Lautta eteläsaarelle lähtee torstai-iltana. Vesitilanne Waikato-joessa pysyy edelleen korkeana, joten Huka falls jää odottamaan myöhempiä urotekoja. Matkalla Tauposta Wellingtoniin ehdin kuitenkin sopivasti poiketa Taihapessa Bliss-stickin kajakkitehtaalla. Perimmäisenä tarkoituksena tällä pysähdyksellä on tietysti melonta – Rangitikei-joen yläosan kanjoni sijaitsee aivan tehtaan tuntumassa. Joki virtaa varsin kauniissa ympäristössä, mikä on huomattu myös elokuva-alalla: Osa Taru sormusten herrasta –elokuvien kohtauksista on kuvattu näillä vihreän sametin verhoamilla vuorilla.

.

Melottava kanjoni on noin kymmenen kilometrin mittainen. Ensimmäinen kuusi kilometriä menee leppoisasti III-luokan koskissa ja maisemia ihastellessa. Ensimmäisten isompien koskien ilmaantuessa alan kuitenkin aavistella, että jotain muutakin on vielä tulossa... (Melonnan kannalta ihanteellinen) vesimäärä Rangitikei-joen yläkanjonissa on 30-35 m3/s, siis kaksinkertaisesti verrattuna viimeviikkoina melomiini jokiin, ja alkuun meno tuntuukin hieman horjakalta. Enää ei voi ottaa kivistä tukea, vaan pitää meloa vedessä!

Rangitikei on tämän reissun ensimmäinen joki, jolla kypärän remmiä pitää laittaa tiukemmalle vähän joka kosken yläpuolella. Ja tarkastaa vielä kolmannenkin kerran, että aukkopeitto on varmasti hyvin paikoillaan. Kerran spinnaan ja yhdessä koskessa törmään kiveen niin että kajakin keulaa kääntyy sisäänpäin. Matkan varrelle mahtuu myös kaksi eskimokäännöstä sekä muutama niin iso hontto, että pitää oikein vierestä meloa... Luokitus ei tälläkään joella kipua IV:n yläpuolelle – ainakaan tällä vesimäärällä – mutta joki on tähänastisista selvästi vaativin kuitenkin.

Tässä yhteydessä on todettava, että amerikan kielen eskimokäännöstä kuvaava termi ’combat roll’ on huomattavasti suomalaista vastinettaan kuvaavampi. Tämän päivän eskimokäännökset tuntuivat todellisilta ”taistelukäännöksiltä”: Hitaamman puoleiset (saatikka epäonnistuneet!) käännökset olisivat tänään tuoneet lisää katu-uskottavuutta vielä melko naarmuttomaan kypärään. Vaikkei allekirjoittaneen melonta siis tänään ehkä ollutkaan parhaimmillaan, niin täytynee silti olla erittäin tyytyväinen salamannopeisiin taistelukäännöksiin. Ja kajakin keulakin pullahti itsestään takaisin normaaliin kuosiin – onkohan tämä Uuden-Seelannin muovi jotain elävää ainesta...?

Rangitikei-joen aloituspaikka

Taru maisemien herrasta
.

Rangitaiki: Jeff's Joy run

2009-10-26T19:27:00.000+13:00

(maanantai 26.10.2009)

Maanantain melontaseikkailu on muutaman tunnin melonta pienellä pusikkoisella Rangitaiki-joella. Osuus on pääasiassa helppoa III-luokan kelluttelua, mutta matkalle sattuu myös yksi isompi koski. Leppoisa päivä auringonpaisteessa.

Muutaman melojan iskuryhmä on lähes ympärivuorokautisessa valmiudessa ajamaan Taupoon kohteena Huka falls, mutta vesimäärät ovat pysytelleet sen verran massiivisina, ettei melomista tarvitse juuri tällä hetkellä edes harkita. Noin 50 kuutiota sekunnissa on hyvä määrä vettä Åmotia muistuttavaan kanjoniin, mutta viimepäivinä vesimäärä on huidellut yli 200 kuutiossa. Toivotaan että vesi laskee pian, ennen kuin on aika suunnata eteläsaarelle...

........ .. .Liiiiikaa vettä!!! (Huka falls niskahontto)

Wairoa

2009-10-26T19:12:00.001+13:00

(sunnuntai 25.10.2009)

Suuri(n?) osa Uuden-Seelannin pienistäkin joista on padottu ja valjastettu vesivoiman tuotantoon. Paikalliset melojat ovat kuitenkin useamman vuosikymmenen ajan puolustaneet oikeuksiaan, eivätkä suotta. Hyvä esimerkki tästä on Wairoa-joki: Padottuun joen uomaan lasketaan vettä melojia varten 26 kertaa vuodessa – talvisin joka toinen sunnuntai ja kesäisin joka sunnuntai. Joki on saanut paikallisilta melojilta lisänimen ”Hollywood run”, enkä ensimmäisen laskun jälkeen ihmettele miksi. Joki on mitä parhainta IV-luokan melontaviihdettä: lyhyt shuttle, pool-drop –tyyppinen pienistä kallioluiskista ja suurista kivenlohkareista muodostuva uoma, virtaama 14 kuutiota, joelle lähdettäessä paljon iloisia melojia, joelta lähdettäessä muutama hapan(ta ottanut) meloja, aurinkoinen sää... Vettä lasketaan uomaan klo 10-16, joten parin kilometrin mittaisen pätkän ehtii helposti meloa useampaan kertaan. Tällä samaisella joella järjestetään vuosittainen Wairoa extreme race –koskenlaskukilpailu.

Illaksi muutama paikallinen meloja kutsuu luokseen syömään, ja samalla järjestyy suihku ja yöpaikka. Paikka on keskiverto kerrostalolähiötä kauniimpi omakotitaloalue Rotoruan laitamilla. Kiitokset Kylie, Helen, Chris ja Ugi!

........ .. .Wairoa

........ .. .Illanviettopaikka Rotoruassa

Nimikilpailun voittaja on ratkennut!

2009-10-24T12:20:00.000+13:00

.
Onneksi olkoon Suomen Muonio! Laura Haikosen ehdotus ”Kakapo” on voittanut nimikilpailun. Olkoon uusi (nyt jo kuukauden vanha) kulkupelini, vihreä/hopean värinen Mitsubishi Delica Spacegear tästä lähin Kakapo.

Tässä hieman perusteluja valinnalle: Kakapo on kulttuurisensitiivinen ehdotus Uudessa-Seelannissa käytettävän kulkupelin nimeksi, onhan kakapo Uudessa-Seelannissa elävä lintulaji. Nimen ehdottajan tietämyksen mukaan kyseinen lintulaji on lentokyvytön, mikä kulkuneuvon nimeä ajatellen luo surkuhupaisan vaikutelman laitteesta, jonka kanssa voi joutua seikkailuihin, jotka tuntuvat hauskalta erityisesti jälkikäteen tarkasteltuna (vrt. Ninety mile beach).

Lisäksi Kakapo-nimellä on luonnonsuojelullinen näkökulma: Kakapo on yksi maailman uhanalaisimmista lintulajeista – kunnioittakaamme luontoäidin antimia, suojelkaamme uhanalaisia eläimiä, antakaamme jokien virrata vapaana (ja käyttäkäämme samalla ekologista vesivoimaa?), välttäkäämme ostamasta ajoneuvoja joiden polttoaineen kulutus on kuin eräänkin Kakapon...

Ja onhan tässä nyt jonkinasteista yhdennäköisyyttäkin!

Muista ehdotuksista mainittakoon Titanic (A. Antman, seelanti on paska maa) sekä Sweet Jeesus (V. Mäkinen), joka oli voittaa koko potin ennen viimehetken mustan hevosen ilmestymistä. Onnea kaikille menestyjille, ja kiitokset kaikille kilpailuun osallistuneille! Kautta risaisten hanskojeni.

Manganui-A-Te-Ao: Top Gorge Run

2009-10-24T11:58:00.000+13:00

(torstai 22.10.2009)

Jokien nimet vaikenevat, mutta joet helpponevat. Muutama tunti jatkuvaa III-luokan koskea jälleen kerran kauniissa maisemassa. Yhden yön rankkasade tekisi tästäkin joesta erittäin mielenkiintoisen, eikä se toki huono ole nytkään.

Viikon melontakuuri alkaa painaa, ja päivän päätteeksi ajamme Taupo-nimiseen kaupunkiin, suunnitelmissa välipäivä: uimahallin lämmin suihku, puhtaat farkut, kirjaston sohvat ja ehkä jopa pizzeria... Alla vielä muutama kuva viimepäivien melonnoista, autoiluista ja kylmistä öistä.

Whakapapanui: Whakapapanui, Tawhai Falls

2009-10-24T11:43:00.000+13:00

(keskiviikko 21.10.2009)

Mt. Tongariro, Mt. Ngauruhoe ja Mt. Ruapeuhu – kolme tulivuorta muodostavat noin 60 km pituisen ylänköalueen pohjoissaaren keskiosaan. Tältä ylängöltä saa alkuunsa suuri määrä jokia. Yksi monista hienoista joista on Whakapapanui, joka on pieni joki (20-50 m3/s) – jälleen kerran syvässä pystyseinäisessä kanjonissa. Luokitus edellisten jokien tapaan III-IV, ja jälleen kerran hieman liian vähän vettä ollakseen vauhdikas. Mutta kaunis on tämäkin joki kuin sika pienenä, ja kiipeäminen joelle vaatii taas köysiä ja akrobatiaa.

Keskiviikkopäivän kohokohdaksi muodostuu kuitenkin Tawhai falls, park’n’huck –paratiisi ilmaisun varsinaisessa merkityksessä. Tawhai falls on n. kahdeksanmetrinen vesiputous Whakapapanui-joen yläjuoksulla. Putous itsessään muistuttaa paljon ylä-Ulan kolmoisputouksen ensimmäistä, mutta putouksen jälkeen oleva allas on uimariystävällinen, eikä virtaa seuraavaan putoukseen. Parempaa harjoituspaikkaa tämän kokoluokan putouksen laskemiseen en voisi kuvitella. Putous tuleekin laskettua viisi kertaa, seurauksena rikkoontunut kypärän lippa ja seuraavana aamuna kipeytyneet kaulan lihakset.

........ .... . ,. . , . , .Tawhai falls

... . ,. . , .Mt. Ruapeuhu
.

Tongariro: Access 14 run, Access 13 run

2009-10-24T11:32:00.000+13:00

(19.-20.10.2009)

Tongariro-joki laskee samannimisen tulivuoren rinteiltä kohti koillista keskellä pohjoissaarta. Joessa on ainakin neljä usein melottua osuutta, joista melomme kaksi: access 14 ja access 13. Osuudet ovat helpohkoja, varsinkin kun muutama poutapäivä pitää vesimäärän melko vähäisenä. Opaskirjassa luokitus näille osuuksille on III-IV. Joki muistuttaa hieman Norjan kävijöille tuttua Jorin alaosaa tai ala-Follaa. Molempiin päiviin mahtuu kuitenkin myös muutama sopivasti haastava paikka: Erityisen huomion saa tiistaiaamun yritys Waihohonu-joella, joka päättyy puolen kilometrin melonnan jälkeen, koska kanjoni on täynnä puita. Kosket sinänsä ovat helppoja eikä luokitus yllä kuin III:een, mutta jokeen sortuneet penkat ja veteen kaatuneet puut eivät varsinaisesti houkuttele jatkamaan.

Joella olemme tämän viikon ajan neljän hengen porukalla. Tom ja Kaz ovat tasmanialainen pariskunta, joihin tutustuin Bliss-stickin kajakkitehtaalla. Frazer on USA:sta, ja häneen törmäsin pysähtyessäni Kaituna-joen rannalla pari viikkoa aiemmin.

Melonnan lisäksi tulee Tongariro-joella harjoitettua myös muuta liikuntaa: Vaikka tie kulkee melko lähellä jokea, on joelle ja joelta pääseminen usein melkoisen vaivan takana. Joki kulkee syvässä kanjonissa, jonne kiipeäminen vaatii oman aikansa ja vaivansa. Kajakkeja ja joskus melojiakin lasketaan ja nostetaan ylös ja alas rinteitä köysien avulla, eikä tiheä viidakkomainen kasvillisuus varsinaisesti helpota asiaa. Shortsi-pellet älkööt vaivautuko. Ja pilli on hyvä varuste kun ei näkyvyys riitä!

............ , . , . .Frazer Waihonohu-joella

Kaituna: Okere falls run, Awesome gorge

2009-10-24T11:27:00.000+13:00

(17.-18.10.2008)

Vihdoinkin melomaan! Päivälleen kuukausi reissua takana, uusi kajakki alla, aukkopeitto ostettu ja Kaituna-joen parkkipaikalla melojia kuin muurahaisia. No ainakin viisitoista.

Kaitunan Okere falls run on yksi pohjoissaaren eniten melottuja pätkiä: Rotorua-nimisen kaupungin vieressä, kilometrin mittainen shuttle, puolen tunnin mittainen melonta pienessä joessa syvällä viidakon keskellä. Luokitukseltaan III-IV, matkan varrella yksi vesiputous – Tutea falls. Näyttää erikoiselta ja sukeltavat syvälle, kun laskevat ko. vesiputousta turistien kanssa kumilautoilla! Parempaa aloitusta tämän reissun melonnoille olisi tuskin voinut olla!

Seuraavana päivänä sama joki uudelleen, mutta nyt jatketaan em. pätkältä muutama kilometri alaspäin. Osuuden nimi on Awesome gorge, ja nimensä mukaisesti joki kulkee uskomattoman hienossa kanjonissa. Kapeimmillaan kanjoni on vain kolmisen metriä leveä, ja pystyt kallioseinät nousevat molemmilla puolilla parinkymmenen metrin korkeuteen. Kanjonin lopuksi on vielä muutaman metrin vesiputous, jota ei pääse ennalta tarkastamaan – pitää mielen sopivan virkeänä aina kanjoni loppumetreille saakka!

Bliss-stick ambassador program

2009-10-24T11:08:00.000+13:00

(12.-16.10.2009)

Kuukauden mittaisen turisti-patsastelun jälkeen on mukavaa tehdä ”oikeita töitä”. Viikko Bliss-stickin kajakkitehtaalla kuluu pääasiassa selkätukia ja penkkien pehmusteita muotoillessa: Sekä selkätuet että penkkien pehmusteet tehdään samasta materiaalista kuin kajakkien keskipalkit. Muotoon leikattuja paloja paahdetaan 20 minuutin ajan suuria keittiövälineitä muistuttavissa toastereissa. Sopiva paistolämpötila on n. 250 astetta. Paistoaikaa ei voi tuotannon tehostamiseksi lyhentää, mutta valmiiden tuotteiden ottaminen uunista ja uusien laittaminen tilalle nopeutuu viikon aikana 20 minuutista uuteen ennätykseen, joka on 6 min 20 s. Myös jalkatukien alumiinilistojen rei’ittäminen, jalkatukien kokoaminen ja erilaiset pienemmät työtehtävät ehtivät tulla viikon aikana tutuiksi.

Kajakkien muovirunkoja paistetaan yhdessä uunissa, ja tätä tehtävää varten on tehtaalla yksi mies – Andy. Päivässä valmistuu 10-15 kajakkia, vuositasolla kajakkeja valmistetaan n. 2000 kpl. Paikallisille jälleenmyyjille kajakit lähtevät n. 900 dollarilla (n. 450€), kuluttajan maksaessa n. 1200 dollaria (n. 600€). Tehtaalla käy säännöllisesti ”suurlähettiläitä” (Bliss-stick ambassador program), jotka työskentelevät tuotannossa 50 tuntia ja saavat työpanostaan vastaan haluamansa kajakin 500 dollarilla (n. 250€). Kanssani samaan aikaan tehtaalla on neljä muuta ”suurlähettilästä” – kaksi Tšekistä ja kaksi Tasmaniasta. Omaa väkeä ei tehtaalla ole kuin kolme henkeä – Andy, aiemmassa artikkelissa mainittu Charles sekä tämän vaimo Coke. Lisäksi tiimiin kuuluu Norm, joka hoitaa paperi- ja tietokonepuolen toisaalla. Itse tehdashan sijaitsee Taihape –nimisessä kahdentuhannen asukkaan kylässä Uuden-Seelannin pohjoissaaren eteläosassa. Tai oikeastaan puolen tunnin ajomatkan päässä ko. kylästä, keskellä maaseutua, vanhassa lampolassa...

Ilmapiiri tehtaalla on varsin mukava. Työt aloitetaan puoli yhdeksän – yhdeksän aikaan, ja hommat lopetellaan sopivassa vaiheessa viiden-kuuden maissa. Normaaliin suomalaiseen työmoraaliin ja –tahtiin ollaan erittäin tyytyväisiä, eikä sopimuksessa mainittua 50 tuntia ole kukaan tarkastamassa. Tehtaalla tapaa varmasti muita melojia, ja Andy ja Charles tuntevat paikalliset joet todennäköisesti paremmin kuin omat taskunsa. Majoittua voi omassa autossa tai läheisessä majatalossa (River Valley Lodge). Tehtaan puolesta on käytössä keittiö. Ei ongelmia kajakin kuljettamisesta lentokoneessa, ja ”suurlähettiläänä” saat juuri sellaisen kajakin kuin haluat – värit, kuviot ja muut hienoudet voit suunnitella itse! Tätä vaihtoehtoa kannattaa vakaasti harkita, jos on halu tulla Uuteen-Seelantiin koskimelomaan paria viikkoa pidemmäksi ajaksi!

Keskiviikkoiltana juhlitaan 29 vuoden iän uutta tulemista (30-vuotispäivien jälkeenhän ikävuodet alkavat taas vähetä). Syntymäpäivälahjaksi joku saa ajatuksen roudata tehtaalle vanhan pianon Charlesin autotallista. Peräkärry mönkijän perään, ja pari sataa metriä hiekkatietä. Neljän miehen voimin piano peräkärryyn, ja takaisin tehtaalle. Piano on sopivasti epävireessä, ja soittaminen on oikeastaan aika hauskaa.

........... , .Tällaisessa muotissa paistuu Bliss-stick Mystic
.

Taru kajakin herrasta

2009-10-23T20:53:00.000+13:00

(maanantai 12.10.2009)

Mistä kajakit tulevat? Kasvavat puissa, nousevat maasta, pullahtavat kuumista mutalähteistä, tippuvat taivaalta? Ei, ei ja ei. Oikea vastaus on Sauronin Rautapiha, paikka kaukaisten vuorten keskellä. Paikka, jossa ruosteen väri on kaunein maailmassa. Paikka, jossa tulen hehku pitää elämää yllä. Paikka, jossa tuoksuista parhain on sulan muovin lämmin katku.

Hiekkatie on pitkä ja mutkainen. Ympärillä pelkkää pimeää. Auton ajovalojen keila häviää tyhjyyteen, tien vieressä jyrkkä rinne alas laakson pohjalle. Saavun Rautapihaan keskiyöllä. Ei ääntäkään. Ei ihmisen tekemää valoa missään ilmansuunnassa, mutta eteläisen pallonpuoliskon eksoottinen tähtitaivas valaisee kirkkaammin kuin olin voinut kuvitella. Yö on kylmä, hengitys ja virtsa höyryävät.

Aamulla ainoat kuulemani äänet ovat lehmien ammumista, Rautapiha näyttää kuolleelta. Vihdoin hieman ennen puoltapäivää paikalle kurvaa mönkijällään vekkulin oloinen ilmestys, joka näyttää Pelle Pelottoman ja erittäin huolittelemattoman maajussin sekoitukselta. Sätkä huulessa, työhaalareista vain toinen henkseli käytössä. Pipo niskalla, maiharien nauhoista ei ole tietoakaan. Kaveri esittäytyy nimellä ”Charles”, ja myöhemmin saan kuulla että hän on sama ”Richard”, jonka kanssa olen aiemmin puhunut puhelimessa. Hämmentävää.

Kuin ihmeen kaupalla on puolen päivän jälkeen kajakkipaja täydessä toiminnassa. Ensimmäinen ilmestys on saanut seurakseen piirroshahmolta näyttävän lähes kaljupäisen veijarin leipomaan maailman parhaita muovikajakkeja kuorma-auton kokoisessa uunissa. Oma tonttini löytyy poran äärestä. Jalkatukien alumiinilistassa on 19 reikää, listoja on jokaisessa kajakissa kaksi, ja kajakkeja valmistetaan vuodessa pari tuhatta. 76 000 reiästä jää osa vielä tekemättä ensimmäisen päivän päätteeksi. Puhumattakaan jokaisen poratun reiän terävien reunojen siistimisestä. Molemmilta puolilta – siis vielä 152 000 kertaa...

Automatkailu Uudessa-Seelannissa

2009-10-16T23:29:00.000+13:00

.
Uusi-Seelanti on asuntoautomatkailun kehto, jos vain uskaltautuu ajamaan vasemmanpuoleisessa liikenteessä. Ja vasemmanpuoleinen liikennekään ei Uuden-Seelannin kaltaisessa maassa ole mikään ongelma: Liikennettä on kaiken kaikkiaan melko vähän – onhan kyseessä juuri ja juuri Suomen kokoinen maa. Lisäksi ajamisesta valtaosa tapahtuu rauhallisilla maanteillä ja pikkukaupungeissa. Vuokra-autoja on tarjolla kaiken tasoisia, hintaisia ja kokoisia. Kalustoa näkee 1-2 hengen vanhoista hippipakuista aina kuorma-auton alustalle rakennettuihin moottorikoteihin – ja kaikkea siltä väliltä, mukana perheen pienimpiä, eläimiä, surffilautoja, kumiveneitä, kajakkeja, ym.

Jokaisessa pienessäkin kylässä on i-Site –niminen turisti-info, josta saa kaiken tarpeellisen ja tarpeettoman tiedon alueen erilaisista näkemisen arvoisista paikoista. Ja näkemisen arvoisia paikkojahan Uudessa-Seelannissa riittää! Kuukausi on jo kohtuullinen aika ajella ympäriinsä asuntoautolla, mutta näkemistä riittää vaikka vuodeksi: On autioita hiekkarantoja, kuumia lähteitä, vuoristoa, kummallisia eläimiä ja vaikka minkälaista ulkoilma-aktiviteettia. Kuvassa on yksi ties kuinka monesta hyvin hoidetusta luonto- ja näköalapolusta, joita on kaiken mittaisia aina muutamasta minuutista päivien mittaisiin patikkareitteihin.

Oiva karttakirja autosuunnistukseen on New Zealand Travellers Road Atlas, joita saa ostaa kaikista paikallisista postitoimistoista. Kyseiseen teokseen on merkitty maanteiden levikkeet, telttapaikat, nähtävyydet, i-Site –turisti-infot ja kaiken kukkuraksi se sisältää ”Hundred and one must do Kiwi experiences”, jos ei muuten keksi mitä tehdä tai minne ajaa. Jos on liikenteessä omistusautolla, on paikallisen autoliiton jäsenyys ja ”24/7 road side assistance” oiva tapa turvata huolettomat kilometrit. Vuokrakalustolla tämä puoli saattaa hoitua vuokranantajankin toimesta.

Pieni, mutta usein niin tärkeä seikka, on WC:ssä asiointi. Ilmaisia ja käyttökelpoisen siistejä julkisia käymälöitä on yhtä tiheässä kuin turisti-infoja. Tähän mennessä en ole löytänyt yhtäkään, jossa olisi paperi ollut lopussa tai käsienkuivausmasiina rikki. Auton voi ajaa yöksi meren rantaan tai rauhallisen näköiselle parkkipaikalle, jolloin on aina julkisin varoin ylläpidetty WC aamulla lähellä. Juomavettä saa miltä tahansa huoltoasemalta tankattua ilmaiseksi. Jos käytössä sattuu olemaan WC:n sisältävä asuntoauto (ns. rehtori-luokan asuntoauto), on myös näiden jätteille vastaanottopisteitä varsin tiuhassa.

Jottei nyt aivan ylisanoiksi menisi, niin todettakoon myös seuraavaa: Polkupyörällä en uskaltaisi Uudessa-Seelannissa ajaa - en kaupungissa enkä maantiellä. Kevyen liikenteen kehdoksi tätä maata ei tarvitse tituleerata. Lisäksi automurroista varoitellaan täällä vähän joka paikassa. Itse olen onneksi vielä välttynyt moiselta, mutta ei varmaan kannata jättää läppärilaukkua ja kameraa auton etuistuimelle, kun lähtee käymään kahvilla. Niin, ja ensimmäisen kolmen viikon oleskelun perusteella voisin päätellä, että Uudessa-Seelannissa sataa keskimaarin 378 päivänä vuodessa. Ja hostellit – vaikka voivatkin olla viihtyisiä ja siistejä – voivat olla kylpy- ja makuuhuoneiltaan kylmempiä kuin ympäröivä ulkoilma. Ja joskus voi hyvälläkin säällä ihmistä *****taa.

Siispä Seelantiin ja tien päälle!
.

Waiotapu thermal wonderland & Huka falls

2009-10-16T23:00:00.000+13:00

(sunnuntai 11.10.2009)
.
Ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon kokonainen päivä ilman sadetta, mahtavaa! Yö oli tähän asti kylmin, ei varmasti montaakaan lämpöastetta, mutta päivällä on jo aivan shortsikeli. Sisämaassa tuntuisi olevan suomalaisempi ilmasto kuin Tyynenmeren rannoilla.

Edellisiltana löydetyn idyllisen kuuman lähteen lähistöltä löytyy oikea turistirysä, ihan tyylikäs sellainen kuitenkin. Parkkipaikalla on (saksalaisten) vuokrattuja asuntoautoja enemmän kuin karavaanareitten kesämessuilla. Paikan nimi – Waiotapu thermal wonderland – kertoo oikeastaan kaiken tarpeellisen. Geissiirejä, lisää kuumia lähteitä, kuplivia mutakuoppia, erikoisen värisiä vesialtaita ja tietysti lievä rikin katku. Alla on muutama kuva paikasta.

Iltapäivällä ajan Taupoon ja käyn katsastamassa paikallisen melontanähtävyyden – Huka falls. Ei näytä juurikaan pelottavammalta kuin puissa asti tulviva Kaituna-joki, jonka pitäisi olla luokkaa III-IV... (Pahoitteluni, jos joku yli-innokas kajakkihippi erehtyi otsikon perusteella jo luulemaan, että tuli läväytettyä Huka. Ehkä syksymmällä... vai keväämmällä...)

.

Coromandel – Hot water beach – Rotorua – Waiotapu

2009-10-16T08:44:00.000+13:00

(torstai 8. – lauantai 10.10.2009)
.
Hienoja hiekkarantoja. Rannoilla luolia ja hienoja surffiaaltoja. Paljon ajamista. Maisemareittejä. Auton bensankulutus tuo ennen pitkää Matin kukkaroon. Pysähdys Kaituna-joen varrella. Tapaan heti pari melojaa: kaksi paikallista ja kaksi kaltaistani, toinen Tšekistä ja toinen USA:sta. Yhteystietojen vaihtoa. Lauantai-illan yöpymispaikkana Waiotapu thermal area. Tiheän metsän keskellä pieni joki, jonka vesi tulee alueen kuumista lähteistä. Ulkona on kylmä – alle 10 astetta, mutta joen vesi on vähintään 40-asteista. Iltahämärissä kylpy lämpimässä joessa. Höyry nousee kohti puitten takaa kirkkaana pilkottavia tähtiä. Kuuluu vain veden liplatus ja silloin tällöin jonkun viidakkolinnun ääni. Ja hiljaisuus. Ei enää jatkuvaa tuulta ja aaltojen pauhinaa niin kuin meren rannalla. Maagista. Vähän ulkotulia ja oikeaa seuraa niin kyllä olisi romantillinen paikka...

............... , . , . .Cathedral Cove, Coromandel pensinsula

............... . , . , .Hahei beach, Coromandel peninsula

.............Missa on kajakki silloin kun sita todella tarvitsee?

............... . , . , .Kuuma kylpy joessa
.

Keksi nimi Hopeanuolen seuraajalle – voita valokuvamatka Uuteen-Seelantiin!

2009-10-04T14:43:00.000+13:00

.
Nyt on korkea aika keksiä nimi Hopeanuolen seuraajalle. Siis autolle, joka esittelee parhaita puoliaan alla olevissa kuvissa. Ehdota nimeä kommentoimalla tätä artikkelia. (Klikkaa artikkelin lopussa olevaa tekstiä: X kpl kommenttia / Lähetä kommentti.) Voit jättää ehdotuksesi nimettömänä tai nimellä. Parhaat ehdotukset julkaistaan tässä blogissa (kaikki siveelliset ehdotukset näkyvät tietysti kommentti-osiossa), ja voittaja saa kunnian lisäksi ilmaisen valokuvamatkan Uuteen-Seelantiin! Voittaja voi seurata matkansa etenemistä maailmanlaajuisen verkon osoitteessa [www.aapohalonen.blogspot.com].

Ulkoseinät

Makuuhuone

Keittiö
.

Cape Reinga

2009-10-04T13:52:00.000+13:00

.
Työt Bliss Stickin kajakkitehtaalla alkavat maanantaina 12.10., joten puolitoista viikkoa jää aikaa turisteeraukselle ympäri pohjoissaarta. Siispä nokka kohti pohjoista ja päämääräksi Cape Reinga – koko Uuden-Seelannin pohjoisin kolkka.

Matkaa Aucklandista Cape Reingaan kertyy reilut 300 km. Mutkaisella maantiellä nopeus on 60-80 km/h, eikä muita autoilijoita näy kuin harvakseltaan – nekin kaikki saksalaisia backpackereita, joita ajaa vuokra-autoillaan joka paikassa. Ensimmäinen pysähdys on paikka nimeltä Waipoua Forest. Sademetsän suurimman puun ympärysmitta on 13 metriä. Niin pieni puu on nopeasti kierretty, ja ehdin ennen yötä jatkaa paikkaan nimeltä Oponini. Juuri sisustettu monitoimiautoni on nyt tulikokeessaan, ja ensimmäisen illallisen aikana ratkaisu osoittautuu varsin toimivaksi.

Seuraavana päivänä on tarkoitus ajaa aina Cape Reingaan saakka. Reittivaihtoehtoja on kaksi: tavallinen tie tai ”Ninety mile beach” eli toista sataa kilometriä hiekkarantaa. Turistineuvonnassa kerrotaan, että vuorovesi on juuri laskemassa ja että hiekkarannalla voi todellakin ajaa. Kartassani Ninety mile beach on kyllä merkitty vain nelivetoautoille kelvolliseksi reitiksi, mutta luotan turisti-infon tädin sanoihin. Ei olisi pitänyt.

Saapuessani rannalle näen muutaman auton ajavan rannalla, ohjekylttejä ajamista varten sekä sadan kilometrin nopeusrajoituskyltin. Kaikki näyttää lupaavalta, joten aurinkolasit silmille ja kaasu pohjaan. Seuraan muiden autojen hiekkaan jättämiä jälkiä, kunnes puolen kilometrin päästä auto alkaa luikerrella omituisesti. Muutamassa sekunnissa olen jumissa hiekassa. Kymmenisen minuuttia koitan kaivaa hiekkaa käsillä ja peruuttaa autoa pois, mutta turhaan. Siispä jätän auton yksin hiekkarannalle ja alan juosta takaisin kohti viimeistä kylää. En ehdi juosta kuin pari minuuttia, kun kaksi rosvopäällikön näköistä alkuasukasta kaahaa paikalle neliveto Land Cruisereillaan. Heidän ystävällisellä avustuksellaan olen viidessä minuutissa takaisin päällystetiellä. Ovat kuulemma ”pari kertaa ennenkin” vinssanneet turistien autoja rantahiekasta.

Joku saattaisi tässä vaiheessa kertomusta kysyä että ”Opitko mitään?” Saatoinpa hieman oppiakin. Ainakin sen että minulla taisi käydä tuuri. Ninety mile beach on toista sataa kilometriä pitkä, takasin kunnolliselle tielle pääsee 20-40 km välein ja puhelin ei rannalla tietenkään toimi. Onneksi olin ehtinyt ajaa vain puoli kilometriä. Toinen asia minkä opin: ”Vaikka mitä tapahtuisi, muista aina kamera!” Tämähän on kaikkien koskimelonnan (hengen)pelastustilanteiden sääntö nro 1, mutta pätee myös muussa matkailusähläyksessä. Tällä kertaa en touhottaessani ehtinyt kuvata hiekkaan uponnutta autoa, mutta hinaajieni suureksi huvitukseksi ehdin kuitenkin kaivaa kameran esiin heti hinauksen päätyttyä.

Edellä kuvailtu pikku sattumus ei lopultakaan vienyt kovin pitkää aikaa, ja illaksi ehdin vielä Cape Reingaan. Paikka on kieltämättä vaikuttavan näköinen, kun Tyynenmeren ja Tasmanianmeren aallot kohtaavat. Muutaman kilometrin päästä niemen kärjestä löydän idyllisen leiripaikan nimeltä Taputaputa Bay. Seuraavana aamuna on pakko käydä parin tunnin aamulenkillä rantajyrkänteillä ihastelemassa maisemia. Muutama kuvakin on tässä näkyvillä, mutta (ainakaan minun ottamani) valokuvat eivät tee oikeutta näkymille paikan päällä.

...............Cape Reinga

...............Taputaputa Bay

...............Maisemia aamulenkiltä

Seuraavaksi on vuorossa pari päivää Aucklandin seudulla, sitten pari päivää Rotoruan ympäristössä (jos vaikka lainakajakilla kävisi jo vähän melomassakin...) ja viikon päästä kajakkitehtaalle liukuhihnan ääreen. Tsemppiä kotimaahan!

Songwriter of the Year – The University of Auckland

2009-09-30T21:48:00.000+13:00

.
Hei kaikki kajakkihipit – tälle palstalle tulee kyllä melontakokemuksiakin, kunhan vaan saan asioita järjestymään niin pitkälle, että saan kajakin ja löydän hanskat. Sitä odotellessa on kuitenkin kulttuurin aika... Kävin nimittäin melkoisen tasokkaassa konsertissa, jolle hieman taustaa seuraavassa:

Koulun nimi: The University of Auckland, School of Music. Koulutusohjelman nimi: Bachelor of Music, Popular Music major. Koulutusohjelma keskittyy nimenomaan singer/songwriter –kykyjen valmentamiseen. Kolmivuotisen koulutuksen päätteeksi järjestetään kilpailu, jonka finaali on melko suuri konserttitapahtuma Aucklandissa. Itse keksin mennä paikalle televisiomainoksen perusteella, mikä osaltaan kertoo konsertin ja siihen liittyvän julkisuuden mittavuudesta.

Finaalikonsertissa kaikki kuusi finalistia esittivät kolme itse kirjoittamaansa kappaletta: yhden kappaleen singer/songwriter –tyyliin itse itseään säestäen, ja kaksi kappaletta bändin kanssa. Muusikoiden taso oli huomattavan korkea, joidenkin esitysten osalta jopa huikaiseva – koko konserttia seurasin varsin vaikuttuneessa mielentilassa. Myös Jyväskylässä olen ollut seuraamassa mahtavan hienoja tutkintokonsertteja – vähintään yhtä taitavaa väkeä löytyy siis Keski-Suomestakin – mutta koko konseptista voisi monelta osin ottaa mallia muuallakin: Tässä konsertissa ei kuultu yhtään loppuun kulunutta cover-biisiä, vaan muusikoiden oma luovuus nousi pääosaan. Lisäksi tapahtumaa oli tekemässä suuri joukko opiskelijoita, millä saatiin aikaiseksi iso ja näyttävä tapahtuma sponsoreineen.

Jos muuten satut joskus etsimään Aucklandista katua nimeltä Alfred Street, kannattaa huomioida, että niitä on kaupungissa kaksi. Etsiessäni lippukioskia em. konserttiin, valitsin ensin sen väärän Alfred Streetin. Päädyin epämääräisen näköiselle teollisuusalueelle, jossa oli lähinnä autonromuttamoja. En kuitenkaan vielä aavistanut totuutta, vaan ajattelin varmuuden vuoksi kiertää samaa korttelia toista katua pitkin. Päädyin yksisuuntaiselle kadulle, jonka päässä oli hautausmaa. Takaisinpäin ei oikein voinut kääntyä, ja hautausmaan portti oli auki, joten ajelin sitten pitkin hautausmaan käytäviä. Ehkä se on täällä tapana. Onneksi ei ollut pimeää.

Pakettiautosta asuntoautoksi 3,5 tunnissa

2009-09-30T21:33:00.000+13:00

.
Hopeanuolen seuraaja (nimi edelleenkin antamatta!) koki juuri melkoisen muodonmuutoksen: tila-auton kaksi takimmaista penkkiriviä irti, ja tilalle makuu/olo/vaate/varastohuone sekä keittiö-melontavälinevarasto. Koska aikataulu oli melko tiukka, jouduin tosimiehen lailla itsekin ottamaan ruuvimeisselin käteen muutaman kerran (vai olikohan se sittenkin jakoavain?), mutta pääasiassa (lue: kokonaan) homman teki Alex-niminen kaveri. Tekijä löytyi hostellin ilmoitustaululla olleen mainoksen avulla.

Alex osoittautuikin melkoisen palvelualttiiksi kaveriksi: Soitin hänelle ensimmäistä kertaa puolen päivän maissa, ja hän oli vielä lentokentällä palaamassa Meksikon lomamatkalta. Puoli kolmelta ajoin verstaalle, ja kuudelta homma oli jo valmis. Lopuksi Alex vielä kutsui poikkeamaan luonaan oluelle. Kaveri on ammatiltaan veneenrakentaja, mutta sivubisneksenä tapahtuva pakettiautojen sisustuksen kustomointikin tapahtui ammattimaisen rivakoin ottein – ja muutama erikoistoivekin rakenteissa toteutui! Näin hyvää palvelua ei monesta paikasta saa.

(Linkki Alexin firman sivuille löytyy blogin linkkikokoelmassa – ”Vantastic Interiors”.)

Hopeanuoli on saanut seuraajan

2009-09-28T12:54:00.000+13:00

.
Viikko Aucklandissa kuluu nopeasti: Aamulla ylös (useimmiten ennen viittä, kun ei vielä osaa aikaeron vuoksi pidempään nukkua), kaurapuuroa naamariin ja sitten seikkailemaan Aucklandin busseissa ja junissa – päämääränä valita seuraaja Hopeanuolelle (=auton hankkiminen). Edellisenä iltana netistä löydetyt kärryt pitää kiertää tarkastamassa. Jos kesken päivän alkaa väsyttää, on Aucklandin pääkirjasto mainio paikka: säkkituolille rötköttämään, ja ilmaisen nettiyhteyden avulla voi vielä tarkistaa uusimmat vaihdokit.

Käytetyt autot ovat Uudessa-Seelannissa jonkun verran halvempia kuin Suomessa. Mutta jos haluat halvan ja hyvän, osta kaksi! Itse ostin ehkä jotain siltä väliltä. Hopeanuolen seuraaja (nimi vielä antamatta) on Mitsubishi Delica Spacegear vuosimallia 1994. Vielä kattotelineet kiinni ja sänky tavaratilaan – keskiviikkona pitäisi kaiken olla valmista, ja hostellin vaihtua uuteen matkakotiin.

Jos muuten satut suunnittelemaan (melonta)reissua Uuteen-Seelantiin, ja vaikka reissu kestäisi useammankin kuukauden, niin kannattaa ehdottomasti vuokrata ”camper van”. Auton ostaminen alkaa olla kannattavaa vasta kun reissulla on mittaa lähemmäs puoli vuotta. 1990-luvun Hiace, jossa on valmiina vuode, keitin (tässä yhteydessä en tarkoita moottoria) ja muut taloustarvikkeet, on majoituskuluja säästävä matkustusmuoto. Vuokra-auto on lisäksi huoleton – ei ostamisen vaivaa, katsastuksia, huoltoja, vakuutuksia jne. huolehdittavana. Eikä tarvitse jännittää, että tuliko tällä kertaa valittua joulusuklaarasiasta se kirsikkaliköörin makuinen Zabaglione...

Camper vaneja turistien käyttöön tarjoaa Uudessa-Seelannissa useampikin firma. Linkkejä näiden firmojen interwebbisivuille löytyy blogin vasemmasta laidasta. Samassa paikassa myös muita vinkkejä ja linkkejä Uuteen-Seelantiin matkustamiseen liittyen.

Pentlands Backpackers Hostel, Mt. Eden, Auckland

2009-09-19T22:14:00.000+12:00

.
Kello on puoli kahdeksan aamulla. Pihalla kasvaa palmuja. Tai jotain raamatullisia puita kuitenkin. Liikenteen ääniä ei kuulu lainkaan. Eikä oikeastaan mitään muutakaan, paitsi lintujen lauluja. Istun hostellin ulkoportailla – ulko-ovi ja respa ovat vielä kiinni. Sää on kuin Suomessa alkukesällä, paitsi että ilma tuntuu paljon kosteammalta.

Sisällä on vähän kuin olisi englantilaisessa talossa: suomalaisittain kehno lämmöneristys, kokolattiamatot ja ilmankosteus tuntuu täälläkin. Anyway – paikka on todella siisti, ja tunnelma varsin ystävällinen. Huonetoverini kutsuu minut heti illan grilli-sessioon: maksan 5 dollaria (2,5€), ja ruoka tulee valmiina pöytään – 18 henkeä illallisella, tarjolla kanaa ja vihanneksia – jälkiruoaksi omenapaistosta ja vaniljajäätelöä – loistavaa! Lisäksi sama britti-poika toteaa, että on ihanaa (”lovely”), että tulen Suomesta.

(Hmm... Miksei vaikka iso H voisi joskus Neitikoskella sanoa, että on ihanaa, että tulen Jyväskylästä...?)

Kävelen läheiseen ruokakauppaan. Ensimmäinen kerta vasemmanpuoleisessa liikenteessä sujuu ilmaan kuolemaa tai muita suurempia vahinkoja. Lähes 40 tunnin istuminen bussissa-lentokentällä-lentokoneessa-lentokentällä-lentokoneessa-lentokentällä-junassa-lentokoneessa-bussissa on kuitenkin tehnyt tehtävänsä, ja kaupassa kiertelen hyllyjen välissä silmät tyhjyyteen tuijottaen. Saan kuitenkin ostettua välttämättömimmät tarvikkeet, ja voin mennä ottamaan päiväunet. Seuraavaksi viikoksi jää vielä pitkä ostoslista: pyyhe-kamera-hammastahna-lenkkarit-aukkopeitto-auto-kitara-jotainmuutamitä. Ihan kaikkea en saanut pakattua lentoyhtiön sallimaan 20 kiloon.

Ääntämisohjeita

2009-09-19T22:11:00.000+12:00

.
”Running rapids” tulee ääntää erilailla kuin allekirjoittanut. Juoksevista pupuista puhuminen kesken innokkaan koskimelonnan lajiesittelyn tuntuu asiayhteydestä irralliselta. (Jollei sitten satu tarkoittamaan sukkulapupuja.)

”Sci-fi” sen sijaan kannattaa ääntää suomalaisittain ”skifi”, jos haluaa puheenvuorolleen ennen kaikkea viihdearvoa – joskus tosin ymmärrettävyyden kustannuksella.

Jyväskylä-Hollola-Helsinki-Amsterdam-Hongkong-Auckland

2009-09-19T21:57:00.000+12:00

.
Nyt läx, sano Annikki Täx! (Karsitaanpa tältä blogilta heti alkuunsa ylimääräiset lukijat muutamalla luokattoman huonolla läpällä.) Reissussa siis ollaan. Yritän kirjoittaa blogiin kuulumisia edes jonkin verran säännöllisesti – toivottavasti alkuinnostuksen jälkeenkin. Kuvamateriaaliakin on luvassa, kunhan vain saan kameran hankituksi. Ja näin se käynnistyi:

Matka sujuu mainiosti. Helsinki-Vantaan check-in ei ole ongelma vaikka kiloja on ruumaan menossa 23. Seuraavan vuorokauden lennän kohti aamua. Aika erikoista, että 24 tunnin aikana voi olla kaksi ihan oikeaa aamua auringonnousuineen ja aamupaloineen. Ja juuri kun on herännyt, niin taas lentoemot laittavat valot pois ja toivottavat hyvää yötä. Jos kärsisi liian pitkistä unettomista öistä, niin taukoamaton itään päin lentäminen voisi olla toimiva ratkaisu: Ehdit juuri ja juuri katsoa kaksi elokuvaa, ja taas on aamu ja aamupala ja hymyilevä kiinaa puhuva lentoemäntä.

Miksi blogi? Miksi Uuteen-Seelantiin?

2009-08-19T20:34:00.000+12:00

.
Miksi blogi?
Matkakuulumisia perheen, ystävien ja tuttujen luettavaksi.
Melontakohteet ja -seikkailut julki kaikille (suomenkielentaitoisille) kajakkihipeille.

Miksi Uuteen-Seelantiin?
Alkuperäiset suunnitelmat muusikon töistä Keniassa syksyllä 2009 menivät puihin. Niinpä keväälle 2010 suunniteltu melontamatkailu venyikin koko talven mittaiseksi. Ja ainakin kajakkihipeiltä lienee turha kysyä, miksi juuri Uuteen-Seelantiin...